Luomuviljelyä, perseimplantteja ja vertaistukea

Viime viikonlopun Gaala Lasten Hyväksi -hyväntekeväisyystapahtuma innoitti muistelemaan viime keväistä Sylissä -hyväntekeväisyyskonserttia, siihen liittyneitä lieveilmiöitä, vertaistukea ja erityisesti tuota ylläolevassa kuvassa olevaa naista. Tähän alkuun kuitenkin kaunis kiitos Jenni Aholalle, Gaala Lasten hyväksi -tapahtuman "äidille". Tämä tapahtuma keräsi tälläkin kertaa rahaa Tampereen Lastenklinikan tuki ry:lle, josta rahat ohjataan Taysin osasto 6:n syöpää sairastaville lapsille.

Reilu vuosi sitten, kun sairaalasta ja tästä osasto 6:sta tuli meille toinen koti, istuimme avopuolisoni kanssa osastolla tuntien suurta voimattomuutta ja tuskaa siitä, ettei "voi tehdä yhtään mitään". Vaikka eihän se tietysti aivan näinkään ollut. Tehtiin paljonkin, pidettiin sylissä, naurettiin, laulettiin, leikittiin, pelleiltiin, pelattiin, ojennettiin pahoinvoivalle lapselle kaarimaljaa, leikittiin, laulettiin ja taas ojennettiin kaarimaljaa. Tämän lisäksi tuli kuitenkin myös valtava tarve ja halu tehdä jotakin konkreettista, jotakin näkyvää, mikä voisi tuoda iloa ja vaihtelua sairaalassa valtavan pitkiä aikoja viettävien lasten elämään. Tai niiden lasten kanssa sairaalassa aikaa viettävien vanhempien elämään.

Niin avomieheni sai ajatuksen hyväntekeväisyyskonsertin järjestämisestä, soitti muutaman puhelun ja homma lähti käyntiin. Hyvin pian homma oli levinnyt kuin pullataikina ja huomattiin, että Tampere Talo oli varattu ja yhteistyötahoja jo valtavan suuri määrä. Kun hetken pohdinnan ja harkinnan jälkeen kerroimme omasta tilanteestamme viime syksynä avoimesti, tämä herätti myös monissa ystävissä ja läheisissä halun auttaa ja osallistua - tehdä jotakin konkreettista. Pian oli konsertissa upea kattaus esiintyjiä ja ympärillä ihmisiä, jotka tekivät korvauksetta töitä yhteisen hyvän eteen tunti-, päivä- ja viikkokausia.

Konsertin järjestäminen toimi meille varmasti myös eräänlaisena terapiana. Siitä tuli perheen yhteinen juttu, jota puolen vuoden ajan yhdessä mietittiin ja suunniteltiin tuhansia tunteja. Ihan aina ei ehtinytkään kotona yön pimeinä tunteina puhua pelkästään syövästä, tuli puhuttua konsertistakin. Jostakin, joka toi iloa meille, mutta varmasti myös jokaiselle konserttiin osallistuneelle, välillisesti mukana olleelle tai myöhemmin osaston lapsille ja vanhemmille.

Valtaosa saamastamme palautteesta koskien konserttia tai siihen liittyneitä lehtijuttuja oli positiivista. Tuli paljon ehdotuksia tulla mukaan ja osallistua, tuli tsemppiä ja myötäelämistä, kauniita yhteydenottoja toisilta syöpälasten vanhemmilta, tuli lämpöä ja yhteisöllisyyttä. Tuli tietoisuus siitä, ettei ole yksin. Mutta tuli myös kommentteja, joissa annettiin palautetta siitä, ettei näistä asioista tarvitsisi tai saisi oikeastaan julkisesti puhua tai "onpa alhaista hakea itselleen julkisuutta lapsen sairaudella". Näihin teki mieli vastata, että mietin kyllä julkista puhumista esimerkiksi luomubataatin viljelystä tai perseimplanteista, mutta päädyinkin sitten tähän syöpäteemaan... No, en sitten kuitenkaan lähtenyt testaamaan olisiko tämänkaltainen huumori vienyt ajatustani tai tarkoitusperääni tässä asiassa eteenpäin. Tuskin. Mutta tällaista ehkä sitten hiukan naivia avoimuuteen, puhumiseen, toisten auttamiseen ja tukemiseen uskovaa ihmistä tämänkaltainen palaute hämmensi. Ja sai miettimään vaikeista asioista puhumisen kulttuuria ylipäätään. Näin mietittynä varmasti myös tämänkaltainen blogi herättää monenlaisia mielipiteitä. Olisihan se tietysti hemmetin paljon trendikkäämpää pitää blogia vaikka treenaamisesta tai muodista, sisustuksesta tai matkustelusta. Niissä on heti jotenkin raikas ja freesi meininki. Raikkaampi ja freesimpi kuin omaishoitajuudessa tai syövässä. Tai siitä kaikesta selviämisessä. Tai selviämättömyydessä, mistäpä minä sen vielä tiedän.

Mutta saako ikävistä, surullisista tai ahdistavista asioista sitten puhua? Emmekö me kuitenkin kannusta lapsiammekin jo varhain kertomaan, jos jokin painaa mieltä, että voisimme auttaa. Annamme viestin, että yhdessä vaikeistakin asioista on helpompi selvitä. Mihin se sitten myöhemmällä iällä katoaa? Se kannustus. Kysymmekö me toisiltamme "mitä kuuluu?" vain sen vuoksi, että niin kuuluu perinteiden mukaan tehdä ja odotamme saavamme vastaukseksi "ihan hyvää", koska niin kuuluu perinteiden mukaan vastata. Onko se niin, että kulissit on pyrittävä pitämään pystyssä keinolla millä hyvänsä viimeiseen asti. On pärjättävä ja selviydyttävä itsekseen. Mitä jos asioista ylipäätään puhuttaisiin avoimemmin, niistä ikävistä ja raskaistakin. Kaikillahan niitä jossakin elämänvaiheessa kuitenkin on, hetkiä jolloin ehkä tarvitsisi tukea ja apua. Tunteen siitä, ettei ole asiansa kanssa yksin. Tiedon siitä, että maailmassa on ehkä joku muukin, joka painii samankaltaisten ongelmien kanssa ja on ehkä niistä myös selvinnyt. Onko se sittenkään arvokkaampaa ja kunniakkaampaa jos niistä ei puhu? Selviää yksin. Tai mitä jos ei sitten selviäkään. Sanommeko sitten jälkeenpäin, että "voi kun olisit kertonut, olisin voinut yrittää auttaa".
Itse kuulun niihin, jotka kokevat tärkeäksi puhua niistäkin asioista, jotka ovat vaikeita ja kipeitäkin. Ettei elämässä ylipäätään ole asioita, joista ei voisi ääneen puhua. Tätä ainakin omassa työssäni nuorten parissa olen pitänyt yhtenä johtavana ydinajatuksena heille viestittää.

Vertaistuki on noussut kantavaksi teemaksi omassa elämässäni monellakin tavalla kuluneen vuoden aikana ja sen nimeen vannon missä tahansa selviytymistaistelussa. Koskettavin vertaistukiesimerkki itselleni on ollut, kun avoimesti rintasyövästään julkisuudessa puhunut Heidi Sohlberg poseerasi kaljuna erään viikkolehden kannessa. Omalta tähkäpäähiuksista haaveilleelta lapseltani olivat hiukset alkaneet sytostaattihoitojen vuoksi lähteä ja se oli luonnollisesti hänelle kova paikka. Eihän lasta voinut lohduttaa sanomalla, "rakas lapseni, eihän se haittaa, että hiukset lähtevät. Pääasia, että hoidot auttaisivat ja sinä jäisit henkiin". Ei tietenkään voinut! Tämän kreivinaikaan lehtihyllylle ilmestyneen vertaisesimerkin avulla sain oivan keinon käsitellä lapseni kanssa kaljuuntumista. Yhdessä me sitten ihastelimme lehden kannessa olevaa jumalaisen kaunista missiä - kaljua missiä. Tämän lehtijutun ja keskustelun jälkeen lapseni halusi leikata loputkin hiushaituvansa itse pois ja kaljuna olo olikin ihan ok, koska "missi Heidikin oli kalju ja silti hirvittävän kaunis". Heidiä tuolloin vielä tuntematta lähetin hänelle pitkän viestin ja kiitokset lehtijutusta. Kuukautta myöhemmin Heidi hurautti Helsingistä Tampereelle sairaalaan tapaamaan tätä kaljua pientä tyttöä. Missikruunu kyydissään -tietysti. Tästä alkoi ystävyys <3

Nämä kaksi missiä jakavat yhteisen todellisuuden. Kokemuksen, joka sisältää niin valtavan määrän rohkeutta, voimaa, sitkeyttä, positiivista asennetta ja hemmetin hyvää huumoria, että sitä ei voi muuta kuin ihailla. Ja ihailenkin.

Heidin meille antaman vertaistuen innoittamana päätin, että jos itse voin yhdellekään ihmiselle olla avuksi, sen teen. Koska olipa kriisitilanne elämässä millainen tahansa, sen jakaminen jonkun toisen, samassa tilanteessa olevan tai saman jo kokeneen kanssa, on varmasti hyödyksi. Eihän tässä mitään oikotietä onneen kenelläkään ole, mutta yhdessä tulee useimmiten parempia oivalluksia kuin yksin. Kriiseiltä kun ei kaiketi elämässä voi välttyä kukaan. Muodot ja laatu vain vaihtelevat.

"Meidän täytyy erota"

Mikä sopisikaan paremmin otsikoksi ja aiheeksi näin kihlajaisten vuosipäivän kunniaksi kuin tämä - "meidän täytyy erota". Siispä muutama sana siitä henkisen välitilinpäätökseni suurimmasta tilastotapppiosta, mistä viime viikolla jotakin jo mainitsin. Onhan se jää ritissyt jalkojen alla muulloinkin, mutta vain ritissyt - tällä nimenomaisella kerralla humpsahdettiin ihan pinnan alle ja pohjaan saakka. 

Alkushokin jälkeen, kun diagnoosit ja muut tulevat askelmerkit oli asetettu ja se positiivisuuspäätös tehty, alkoi matka kohti tuntematonta. Lapsen raskaat syöpähoidot, kovine kipuineen, rajuine oksenteluineen ja infektioineen saivat olon epätodellisen tuskaiseksi ja voimattomaksi. Kotona tuli käytyä vain kääntymässä ja sairaalasta tuli toinen koti.  Hyvästä positiivisuuspäätöksestä huolimatta havahduin päivittäin siihen sysimustaan tunteeseen, joka koitti repiä väkisin syviin, mustiin vesiin, näkemään ympärillään ainoastaan epämääräistä harmaata mössöä. Koin elämäni suurinta ja itsekkäintä epäoikeudenmukaisuutta siitä, että juuri minun lapseni on näin vakavasti sairas, minun elämäni lakkasi olemasta, minun haaveeni romuttuivat, minun, minun, minun. Ja perään miksi, miksi, miksi. Että helvetti, minä olisin jo mielestäni onneni ansainnut. Sillä sysimustalla on valtavat voimat ja energiat. Ja miten helposti ne saavatkaan mukaansa. Olen jälkeenpäin miettinyt, että jos siinä tilanteessa olisin ollut hiljaa, pitänyt ajatukset ominani, suuni kiinni ja sulkeutunut tämän mustan uuden toverini kanssa, olisi se vienyt minut takuuvarmasti mukanaan. Jälleen kerran siis kiitos puolisoni, perhe, ystävät ja tuttavat, että ette antaneet minua niiden voimien vietäväksi. 

Yksi kiistatta parhaista puolista parisuhteessamme avopuolisoni kanssa on poikkeuksellisen hyvä keskusteluyhteys. Molemminpuolinen tahtotila kuunnella ja ymmärtää toista sekä oppia toiselta. Välillä, onneksi nykyisin enää aika harvoin, kun keittää yli, toinen ottaa käsimerkein aikalisän ja vartin päästä jatketaan. Asiat selvitetään. Aina. Kuuluu yhteiseen sopimukseen ja tästä ei laisteta, vaikka vi****aisi kuinka. Tämäkin on päätös. Päätös olla mököttämättä ja uhriutumatta. Päätös pystyä irrottautumaan "minua on kohdeltu väärin" -tunteesta, johon toisinaan tekisi jäädä mieli lillumaan pidemmäksikin aikaa. Tiedätte ehkä mitä tarkoitan? Toinen koittaa sopia, mutta itse pitää uhriutujan seppele päässään kynsin hampain kiinni negatiivisesta tunteestaan, eikä kykene laskeutumaan sopimisen tasolle. Vaatii harjoittelua kahdelta voimakastahtoiselta jästipäältä, mutta onnistuu. Useimmiten ainakin.

Vuosi sitten, hieman lapseni sairastumisen jälkeen, tämä uusi mustaakin mustempi tuttavuus sai minut  tuntemaan niin valtavaa syyllisyyttä siitä, että minä olin pilannut uusperheemme elämän ja parisuhteemme, että unohdin yhteiset sopimukset. Niinpä sitten yhtenä todella mustana hetkenä -mielestäni asioita kaikilta mahdollisilta kanteilta järkevästi miettineenä - ilmoitin avopuolisolleni, että meidän täytyy erota. Nyt heti. Samaan hengenvetoon kerroin päättäneeni näin, koska rakastan häntä niin paljon. Hemmetin loogista näin jälkeenpäin ajateltuna. Muistan miettineeni, että koska minun lapseni oli sairastunut, minun tulee hänet myös hoitaa. Minun oma henkilökohtainen elämäni oli nyt tässä ja minulla tunneli, jonka päässä ei valoa siinä hetkessä näkynyt. Sanoin, että pelasta sinä hyvä mies itsesi ja häivy täältä äkkiä! Elä sitä onnellista elämää muualla jonkun toisen kanssa, koska täällä sitä ei nyt olisi tarjolla pitkään aikaan. Tunsin myös, etten kykenisi jakamaan itsestäni muille kuin lapsilleni.  Parisuhdehan kuitenkin on kahden kauppa ja vaatii hoitamista molemmilta osapuolilta. Paniikkinappula pohjassa siis sanoin oman osuuteni yksipuolisesti irti ja olin tekemässä loppuelämäämme koskevan päätöksen yksipuolisesti. 

Tämän kaiken sanoessani olin varmasti ulkopuolisin silmin asiallinen, rauhallinen ja esitin asiani perusteluineen mielestäni täysissä järjissäni. Jälkeenpäin, kun muistelen vuodentakaista, taisin lopulta olla hyvin vähän järjissäni. Olin hukassa ja hädissäni enemmän kuin elämässäni koskaan. Syyllisyys siitä, ettei aivolohkojeni sisäpuolelle mahtunut mitään muuta kuin lapseni ja syöpä, tuntui parisuhteen näkökulmasta ylitsepääsemättömältä. Silloin, kun kahdenkeskistä aikaa joskus oli, kului se siihen, että puhuin taukoamatta syövästä. Tuntui mahdottomalta irtaantua ajatuksissaan miettimään mitään muuta. Tässä kriisissäni yritin sitten epätoivoisesti valmentaa itse itseäni ja mietin aiemmin oppimaani; "kun elämä tuntuu kaaokselta, yksinkertaista". Ja siinä alkukantaisessa paniikissa päätin sitten yksinkertaistaa ulkoistamalla mieheni parisuhteestamme.

No, tuossa hän on edelleen -avopuolisoni. Ei suostunut ulkoistumaan, sen sijaan piti minua hulluna. Sanoi, että tämä kaikki on hänen elämänsä myös yhtä paljon kuin minun, enkä minä voi päättää, mikä hänelle on parhaaksi. Ettei yllä olevan kortin sanomaa syöpäkään pysty tappamaan. Muutama kuukausi tämän kaiken sekoiluni jälkeen hän kosi. Rohkea mies. Heikompihermoinen olisi tästä vuoristoradan kyydistä hypännyt, kun tilaisuus siihen näin kultalautasella vielä tarjoiltiin. Enhän minä hänelle tämän tasaisempaa kyytiä pysty lupaamaan. En tiedä, mitä minulle tapahtuu, kun tämä kaikki syöpäelämä joskus on tavalla tai toisella ohi. Ja onko tämä koskaan ohi. Vaikka kaikki päättyisi hyvin, miten jatkuvan pelon kanssa pärjää? Entä jos päättyykin huonosti? Tuhat kysymystä, eikä yhtään vastausta. Mutta eihän meillä kellään ole. On vain tämä päivä.

Tästäkin episodista kuitenkin kai yhdessä opimme jotain. Ainakin sen, että nykyisin näitä paniikkinappula pohjassa tehtyjä aivopieruja ei tule samalla tavoin tehneeksi tai ainakaan vieneensä niitä ajatuksesta toteutukseen asti. Nyt vuotta myöhemmin epätoivon hetkinä kykenee odottamaan. Odottamaan sitä, että terävin ahdistuksen tunne menee ohi. Koska aina se lopulta on mennyt. Tiedän myös, että ne suuret päätökset ehtii varsin hyvin tehdä sittenkin, kun pää on ahdistuksesta vapaa. Itse en ainakaan myönnä koskaan tehneeni ahdistuspäissäni yhtään hyvää päätöstä tai valintaa.  

Joinakin hetkinä, kun ahdistus ja pelko puristavat rintalastan kasaan, henkeä pitää vetää tavallista syvempään. Joskus oikein istun ja tunnustelen kehossani olevaa ahdistusta, paikallistan sen ja alan hengittää juuri siihen kohtaan, missä ahdistus eniten tuntuu. Syvään sisään ja rauhallisesti ulos. Uloshengittäessäni ajattelen mielessäni työntäväni ahdistusta joka henkäyksellä ulos kehostani. Ja hiljalleen huomaan, että ahdistava tunne alkaa helpottaa. Kokeilemisen arvoinen harjoitus.

Hyvää kihlajaispäivää meille!

Välitilinpäätös: pelosta vai luottamuksesta - uhkia vai mahdollisuuksia?

kuva: Anna-Mari West

Istuimme jälleen kerran heimoneuvoston kokoukseen, kaikkitietävän valkoisen keittiönpöydän ääreen. Hyvä ystäväni oli saanut työtarjouksen ja mietti nyt työpaikan vaihtoa. Siinä me istuimme ja mietimme asioita puolelta ja toiselta. Ystävääni kuunnellessani havahduin huomaamaan, että hänhän ajatteli ja toimi juuri kaikkien oppien ja käsikirjojen mukaan, oli tekemässä päätöksiä -ei pelosta, vaan luottamuksesta. Halusi hypätä tuntemattomaan nähden tulevaisuudessaan uhkien sijasta mahdollisuuksia, luottaen omiin kykyihinsä pelkäämättä epäonnistumista tai sitä, että "alkaakin kaduttaa".

Tästä intoutuneena aloin miettiä omia elämäni päätöksiäni, onko minulla ollut rohkeutta päättää asioita luottaen hyvään ja siihen, että elämä kantaa. Vai olenko jättännyt jotakin tekemättä antaen pelon tai uhan vaikuttaa päätökseeni. Olenko kuunnellut oikeasti itseäni vai kaivanut rautakangella sen "järjen äänen" - tiedättehän sen ääneen pään sisällä, mitä aikuiset kuuntelevat, kun haluavat tehdä viisaita päätöksiä - esiin. Itselläni se järjen ääni on toisinaan melko syvällä ja sitä toden totta on joutunut kaivamaan. Joskus jätän ihan tietoisesti kaivamatta, koska pidän sitä vähän tylsänä. Joskus kun oikein villiksi kotona heittäydyn ja päästän suuren sisäisen koomikkoni oikein valloilleen, lapset huokailevat: "äiti tossa sun touhussas ei ole mitään järkeä". Ja ei luoja paratkoon olekaan. Useimmiten liika järki tekee ihmisistä tylsiä ja elämästä kankeaa. Ja se kohtuus kaikessa -mikä olisi kaiketi se paras mahdollinen vaihtoehto -ei ole onnistunut ainakaan allekirjoittaneen kohdalla. Ikinä.

436 päivää olen tasapainoillut järjen ja tunteen, pelon ja luottamuksen, uhkien ja mahdollisuuksien ristitulessa. Näistä päivistä karkeasti laskien puolet on sellaisia, joina on oltu joko koko päivä tai ainakin käyty sairaalassa tai sitten kotona on käynyt kotisairaala (luojalle tai kenelle vaan muuten kiitos siitä palvelusta). Näinä jokaisena päivänä on silmätysten syövän ja tosiasioiden kanssa. Viisas lääkäri sanoi tuolloin 436 päivää sitten, että vältä googlettamasta tautiin liittyviä asioita. Viisas lääkäri, viisas neuvo, en googleta. Samana päivänä sain juuri lapseni syöpää koskevan teoksen käteeni. Siinäkään en ole päässyt johdantoa pidemmälle. Puolisoni sen sijaan on lukenut kirjan kannesta kanteen. Kertoo sitten minulle pienissä erissä sitä nippelitietoa, mitä aivoni eivät pysty ottamaan vastaan.

En ole lukenut, koska se on pelottanut. Olen pelännyt faktatietojen vievän energiaa siltä näkökulmalta, mistä tätä koko helvettiä haluan katsoa. Ovatpa asiat olleet tässä 436 päivän aikana miten huonosti tahansa, olen luottanut. Luottanut siihen, että kaiken tarvitsemani tiedon saan lastani hoitavilta lääkäreiltä. Kyllä se absurdilta tuntuisi, että minä tällä kokemuksella ja koulutuksella löytäsin Googlesta jonkin maata mullistavan hoitoratkaisun, mistä lääkärit eivät olisi tietoisia. Toisaalta taas olen ajatellut, että minun tehtäväni äitinä on pitää toivo yllä niinäkin hetkinä, kun sitä ei tunnu olevan. Olen ajatellut, että jos minä kadotan toivon, katoaa siinä kaikki muukin. Karkeat faktat, ennusteet ja prosentit syövät tilaa siltä toivolta, jonka minä toden totta tarvitsen -ihan kaiken. Onko se naiviutta vai viisautta, en tiedä. Mutta sen tiedän, että tämän luottamuksen ja toivon voimalla jokainen surkeakin päivä on eletty täysillä. Ei ole jääty voivottelemaan sitä kaikkea, mistä on jääty paitsi vaan, mikä juuri tänään on mahdollista. Se on voinut olla disco sairaalassa tai piknik olohuoneen lattialla. Juuri hiljattain eräs toisen syöpälapsen äiti muisteli hymyssäsuin vuoden takaista syksyä. Muisteli miettineensä osaston käytävällä kulkiessaan, miksi yksi huoneista oli muuten pimeä, mutta eriväriset valot vilkkuivat vimmatusti ja sisältä raikui musiikki täysillä volyymeilla.

Me olimme juuri saaneet huonoja uutisia sen hetkisestä tilanteesta. Lapseni ei ehkä selviä. Ei voinut jäädä tuleen makaamaan, oli pakko toimia. Piti taas tehdä niitä paljon puhuttuja päätöksiä ja päättää antaako vallan pelolle vai toivolle ja luottamukselle. Yhden kokonaisen yön läpeensä itkeneenä päädyin jälkimmäiseen. Ja kyllä, öitä on käytetty itkemiseen tämän jälkeenkin ja niistä öistä kauneimpina muistoina alkaakin olla äsmarketin muovikassien kokoiset silmäpussit. Vielä niiden takaa näkee, mutta ei sellaista valokynää ole keksittykään, joka näihin enää auttaisi. Siinä kaiken kauheuden keskellä mietimme, mitä hauskaa juuri nyt voisi tehdä. Potilas itse toivoi pääsevänsä discoon ja niinpä osaston luvalla hänelle sellainen huoneeseen järjestettiin. Koristeltiin sairaalahuone ilmapalloilla, serpentiinillä ja jouluvaloilla sekä hankittiin huoneeseen pyörivä, värikäs discopallo. Siellä me sitten sitten tykitettiin läpi koko JVG:n ja Antti Tuiskun tuotanto. Sillä hetkellä surulla ei ollut sijaa siinä huoneessa. Tämän kaiken mahdollistamisesta olen osaston henkilökunnalle kiitollinen lopun ikääni. Jossain syvällä sisälläni oli luottamus siihen, että sanoivat muut mitä tahansa, tästä jollakin tavalla selvitään eteenpäin. Ja niin kuin eräs osaston ihanista hoitajista tuolloin sanoi: "Toivoa sinulta ei voi viedä kukaan". Ei voinut, eikä vienyt. Hippusellisellakin toivoa pärjää jo pitkälle. Ja on pärjännyt. Niin sitä vain jollakin kumman voimalla tuosta suosta noustiin ja yhdessä jatketaan eteenpäin.

Olenhan minä miettinyt, miten tämä kaikki vaikuttaa meihin kaikkiin? Tai näihin lapsiin, jotka seuraavat tätä kaikkea tässä vieressä. Uhkaako heitä lopunikäinen traumatisoituminen vai onko tässä kaikessa mahdollisuus? Mahdollisuus nähdä elämä erilaisin, myötätuntoisin silmin. Osaavatko nämä lapset arvostaa elämää ja terveyttä eri tavalla. Oppivatko empaattisuutta, toisten huomioon ottamista, tunteista puhumista (koska sitä, sitä meillä toden totta tehdään), pikkuasioista nillittämättä olemista ja asioiden tärkeysjärjestykseen laittamista? Tällä 436 päivän kokemuksella sanon, että oppivat. Voin sitten seuraavan 436 päivän jälkeen arvioida tilannetta uudelleen.

Päädyin omassa pelko - luottamus/ uhka - mahdollisuus -tilinpäätökseni plus merkkiseen lopputulemaan. Oli valaisevaa kokea näkevänsä elämässään tällä hetkellä enemmän mahdollisuuksia kuin koskaan. Luottaa siihen, että elämä kantaa päivästä  toiseen, vaikka tuntuisi miltä. Päädyin olla lisäämättä ainakaan toistaiseksi järki - tunne -sektorilla järjen määrää. Koen, ettei se juuri nyt ole tämän enempää tarpeellista. Niin kauan kuin sydän on täynnä rakkautta tästä sekalaisesta sirkuksesta, annan tilanteen olla juuri näin. Mutta, ettei tämä nyt niin hemmetin ruusuiselta vaikuttaisi (koska sitähän tämä ei tietysti aina silti ole), muistui mieleeni tämän tilinpäätöksen tiimellyksessä yksi merkittävä tilastotappio. Hetki, jolloin olin mielestäni niin kertakaikkiaan järkevä. Pelkäsin ja näin tulevaisuudessa pelkkiä uhkia. Kai senkin mustan hetken läpikäyminen näin jälkeenpäin voisi hyväksi olla. Tai opiksi... Mutta ei sitä nyt enää tähän saa mahtumaan. Jääköön ensi kertaan. Otsikoksi laitan: "meidän täytyy kuule nyt erota".

Jaettu taakka

Piti kyllä kirjoittaa alunperin ihan toisesta aiheesta, mutta syötyäni äsken pakastimesta siskon mieheltä saamani korvapuustin, tuli sellainen olo, että pitää kirjoittaakin tästä. Ei korvapuusteista, mutta ystävyydestä, yhteisöllisyydestä, auttamisesta - antamisesta ja saamisesta.

Satuin itse syntymään kolmihenkiseen, yksilapsiseen perheeseen. 12 vuoden iässä tämä typistyi vanhempieni erottua pääosin kahden hengen perheeseen. Jos eteistämme lapsuuden kodissani katsoi, ei sitä tosin heti olisi uskonut. Meidän tuulikaappimme oli kenkiä väärällään päivittäin. Laumasielu, sellainen olen ollut aina. Aikuisiällä, erottuani lasteni isästä, otin sitten valtuudet muodostaa koko perhekäsitykseni uudelleen.

Nykyisen parisuhteeni alkuaikoina mieheni silmät pyöreänä katseli elämääni ja sitä läheisten ihmisten virtaa. Olin kyllä jo etukäteen kertonut, että tietyt asiat elämässäni ovat erityisen merkityksellisiä ja ystävät ovat näistä yksi. Kotini oli muodostunut paikaksi, jonka keittiönpöydän ääressä ratkottiin ongelma jos toinenkin, iloittiin hyvistä asioista ja itketiin pettymyksistä. Yhdessä. Olin jo vuosia kutsunut lähimpiä ihmisiäni italialaistyyppiseksi perheekseni. Perhekäsitykseni kun on sen kaltainen, ettei se rajoitu verisukulaisuuteen, vaan käsittää joukon ihmisiä, jotka rakastavat toisiaan, välittävät toisistaan ja pitävät toistensa puolta. Ehkä tämä ajatusmalli on helpottanut nykyisen uusperheenikin kanssa ja onneksi ajatusmaailmamme on avomieheni kanssa tästä asiasta sama. Meidän omaan "ydinryhmään" kuuluu kaksi aikuista ja neljä lasta. Näistä neljästä lapsesta huolehditaan yhdessä tasavertaisesti huolimatta siitä, kenen nimi kunkin lapsen syntymätodistuksessa lukee kohdassa äiti tai isä.

Itse sain 14 vuotta sitten itselleni pikkusiskon. Siskon, mitä koko lapsuusikäni niin kovin olin kaivannut ja odottanut. Meidän sukupuustamme ei löydy yhtäläisyyksiä, eikä suonissamme virtaa sama geeniperimä, mutta henkinen yhteys on sitäkin vahvempi.  Kun tapasin tämän ennalta minulle täysin tuntemattoman ihmisen ensimmäisen kerran, tuli tunne, kuin olisin tuntenut hänet aina. Se oli jollakin tavalla erityinen tunne, erityisen lämmin ja läheinen tunne. Siitä hetkestä lähtien hän on ollut siskoni. Ja minä hänen. Hänen suhteensa vahva hoivaviettini on ollut erityisen vahva. Vuosia vuosia sitten, hänen ollessaan vielä sinkkunainen, hän saattoi muille ystäville tai äidilleen kertoa, että "huh huh oli taas sellainen viikonloppu, ettei parane isosiskolle kaikkea kertoa". Tai kun hän reilut 10 vuotta sitten oli hommaamassa itselleen Stockmannin luottokorttia, minä olin sitä mieltä, ettei hän herravarjele missään nimessä voi sellaista hankkia. Tulee kuitenkin hätäpäisyyksissään hankkineeksi luotolla yhtä ja toista ja pian on velkakierre valmis! Ei sitä sitten silloin postitettu, sitä hakemusta. Huvittavinta tässä kaikessa lienee se, ettei hänellä edelleenkään - lähes nelikymppisenä, ole luottokorttia. Toisinaan hätkähdän itsekin, kun puhun siskostani jonkun vanhemman tuttavan kanssa ja hän äityy epäuskoisena ääneen pohtimaan, ettei muistanutkaan minulla olevan siskoa. Totean siihen, että juu ei vielä lukiossakaan, sittemmin kyllä.

 Italialaistyyppisen perheeni erikoinen ja yllättävä asia monille on, että muutama lähimmistä ystävistäni on miehiä. Se tuntuu olevan mahdoton yhtälö monille ymmärtää -miehen ja naisen välinen ystävyys. Väen vängällä siihen on monien saatava jokin eroottinen lataus, koska eiväthän miehet ja naiset voi olla keskenään läheisiä ystäviä ilman jotakin seksuaalista viritystä. Ja saamieni tietojen mukaan viriilejä nämä miehet kyllä ovat, mutta taajuudet on viritetty aivan johonkin muualle kuin meidän ystävyytemme väliin. Ystävinä nämä miehet ovat todellisia timantteja. Eivät juuri mielistele, vaikka joskus niin toivoisikin ja rehellinen mielipide tulee asiasta kuin asiasta. Ja tässä vuosien saatossa on heidän miehiselle näkökulmalleen ollut kyllä käyttöä usemmankin kerran. Enkä kyllä ole kynttilää vakan alle itsekään mielipiteideni suhteen koskaan laittanut. Vahvasti on ollut naisnäkökulma keskusteluissa edustettuna. Näinä tasa-arvon aikoina ei kaiketi saisi enää mies-, naisnäkökulmasta edes puhua... mutta puhun silti, koska niitä me olemme - miehiä ja naisia.

Kuluneen vuoden aikana olen pohtinut ja miettinyt ystävyyttä erityisen paljon. Voisin kirjoittaa jokaisesta elämäni merkkihenkilöstä oman kirjoituksen. Osa on ollut ystäviäni jo toistakymmentä vuotta ja osa paljon lyhyemmän ajan. Tämä kulunut vuosi on tuonut elämääni monta ihanaa ja upeaa uutta ystävää. Ihmistä, joiden kanssa on syntynyt syvä yhteys. Jokaisella näillä on aivan oma erityinen merkityksensä. Useat ihmiset ovat kysyneet, miten tämänkaltaisessa tilanteessa voi jaksaa, missä nyt vuoden olen elänyt tai mikä auttaa jaksamaan. Omalla kohdallani vastaus on ollut helppo. Läheiset ihmiseni. Ehkä senkään vuoksi tämä kuluneen vuoden äärimmäisen raskas taakka ei ole painanut meistä kenenkään hartiota täysin maahan, koska taakan paino on jakaantunut niin monen kannettavaksi. Siitä hetkestä, kun lapseni sairastui ja kaikki muuttui, laitoimmme pystyyn viestiryhmän. Niin käytännön asioiden kuin ahdistuksenkin jakamiseksi. Minä lähestulkoon asuin sairaalassa ja avopuolisoni hoiti työnsä ohella kaiken muun kotiin ja lapsiin liittyvän. Viestiryhmässä sitten kysyttiin apua, kun tarvittiin ja viiden minutin päästä oli hommat jaettu; kuka vie minkäkin lapsen mihinkin harrastukseen ja kuka tulee laittamaan muut lapset nukkumaan, kun puoliso on töissä ja minä sairaalassa. Yhtä ainoaa kertaa yksikään ongelma ei ole jäänyt ilman ratkaisua tai ahdistus ilman jaettua osoitetta.

Yksi hienoimmista asioista on tietysti myös se, että lapsillamme on lähellä näin paljon turvallisia ja välittäviä aikuisia. Väittäisin, ettei voi olla lapselle kovin huono asia tuntea olevansa rakastettu muidenkin kuin omien vanhempien osalta ja oppia, että asioista selviää yhdessä. Ei ole häpeä pyytää apua ja tarvita toista. Tai miten tärkeää on auttaa ja tehdä yhdessä. Jos tämän kaiken lähimmäisenrakkauden kykenen omille lapsilleni välittämään ja siirtämään eteenpäin, olen onnistunut äitinä jo paljossa. Sillä siitä tässä elämässä paljolti on kyse. Ei pelkästään, mitä minä itselleni olen tai saavutan, vaan mitä olen toisille.

kuva: Anna-Mari West

"Kerro minulle, millaisia sinun ystäväsi ovat, niin minä kerron millainen sinä olet" sanoo vanha elämänviisaus. Mietin tätä lausetta eniten sellaisina päivinä, kun ei oman itsensä kanssa ole ihan se paras mahdollinen voittajaolo. Sillä kun katsoo, miten upeita, viisaita, hyväsydämisiä, lämpimiä, positiivisia, auttavaisia, aitoja, huumorintajuisia ja rehellisiä ihmisiä olen ystävikseni vuosien varrella saanut, en aivan sysipaska ihminen voi olla itsekään.