Luomuviljelyä, perseimplantteja ja vertaistukea

Viime viikonlopun Gaala Lasten Hyväksi -hyväntekeväisyystapahtuma innoitti muistelemaan viime keväistä Sylissä -hyväntekeväisyyskonserttia, siihen liittyneitä lieveilmiöitä, vertaistukea ja erityisesti tuota ylläolevassa kuvassa olevaa naista. Tähän alkuun kuitenkin kaunis kiitos Jenni Aholalle, Gaala Lasten hyväksi -tapahtuman "äidille". Tämä tapahtuma keräsi tälläkin kertaa rahaa Tampereen Lastenklinikan tuki ry:lle, josta rahat ohjataan Taysin osasto 6:n syöpää sairastaville lapsille.

Reilu vuosi sitten, kun sairaalasta ja tästä osasto 6:sta tuli meille toinen koti, istuimme avopuolisoni kanssa osastolla tuntien suurta voimattomuutta ja tuskaa siitä, ettei "voi tehdä yhtään mitään". Vaikka eihän se tietysti aivan näinkään ollut. Tehtiin paljonkin, pidettiin sylissä, naurettiin, laulettiin, leikittiin, pelleiltiin, pelattiin, ojennettiin pahoinvoivalle lapselle kaarimaljaa, leikittiin, laulettiin ja taas ojennettiin kaarimaljaa. Tämän lisäksi tuli kuitenkin myös valtava tarve ja halu tehdä jotakin konkreettista, jotakin näkyvää, mikä voisi tuoda iloa ja vaihtelua sairaalassa valtavan pitkiä aikoja viettävien lasten elämään. Tai niiden lasten kanssa sairaalassa aikaa viettävien vanhempien elämään.

Niin avomieheni sai ajatuksen hyväntekeväisyyskonsertin järjestämisestä, soitti muutaman puhelun ja homma lähti käyntiin. Hyvin pian homma oli levinnyt kuin pullataikina ja huomattiin, että Tampere Talo oli varattu ja yhteistyötahoja jo valtavan suuri määrä. Kun hetken pohdinnan ja harkinnan jälkeen kerroimme omasta tilanteestamme viime syksynä avoimesti, tämä herätti myös monissa ystävissä ja läheisissä halun auttaa ja osallistua - tehdä jotakin konkreettista. Pian oli konsertissa upea kattaus esiintyjiä ja ympärillä ihmisiä, jotka tekivät korvauksetta töitä yhteisen hyvän eteen tunti-, päivä- ja viikkokausia.

Konsertin järjestäminen toimi meille varmasti myös eräänlaisena terapiana. Siitä tuli perheen yhteinen juttu, jota puolen vuoden ajan yhdessä mietittiin ja suunniteltiin tuhansia tunteja. Ihan aina ei ehtinytkään kotona yön pimeinä tunteina puhua pelkästään syövästä, tuli puhuttua konsertistakin. Jostakin, joka toi iloa meille, mutta varmasti myös jokaiselle konserttiin osallistuneelle, välillisesti mukana olleelle tai myöhemmin osaston lapsille ja vanhemmille.

Valtaosa saamastamme palautteesta koskien konserttia tai siihen liittyneitä lehtijuttuja oli positiivista. Tuli paljon ehdotuksia tulla mukaan ja osallistua, tuli tsemppiä ja myötäelämistä, kauniita yhteydenottoja toisilta syöpälasten vanhemmilta, tuli lämpöä ja yhteisöllisyyttä. Tuli tietoisuus siitä, ettei ole yksin. Mutta tuli myös kommentteja, joissa annettiin palautetta siitä, ettei näistä asioista tarvitsisi tai saisi oikeastaan julkisesti puhua tai "onpa alhaista hakea itselleen julkisuutta lapsen sairaudella". Näihin teki mieli vastata, että mietin kyllä julkista puhumista esimerkiksi luomubataatin viljelystä tai perseimplanteista, mutta päädyinkin sitten tähän syöpäteemaan... No, en sitten kuitenkaan lähtenyt testaamaan olisiko tämänkaltainen huumori vienyt ajatustani tai tarkoitusperääni tässä asiassa eteenpäin. Tuskin. Mutta tällaista ehkä sitten hiukan naivia avoimuuteen, puhumiseen, toisten auttamiseen ja tukemiseen uskovaa ihmistä tämänkaltainen palaute hämmensi. Ja sai miettimään vaikeista asioista puhumisen kulttuuria ylipäätään. Näin mietittynä varmasti myös tämänkaltainen blogi herättää monenlaisia mielipiteitä. Olisihan se tietysti hemmetin paljon trendikkäämpää pitää blogia vaikka treenaamisesta tai muodista, sisustuksesta tai matkustelusta. Niissä on heti jotenkin raikas ja freesi meininki. Raikkaampi ja freesimpi kuin omaishoitajuudessa tai syövässä. Tai siitä kaikesta selviämisessä. Tai selviämättömyydessä, mistäpä minä sen vielä tiedän.

Mutta saako ikävistä, surullisista tai ahdistavista asioista sitten puhua? Emmekö me kuitenkin kannusta lapsiammekin jo varhain kertomaan, jos jokin painaa mieltä, että voisimme auttaa. Annamme viestin, että yhdessä vaikeistakin asioista on helpompi selvitä. Mihin se sitten myöhemmällä iällä katoaa? Se kannustus. Kysymmekö me toisiltamme "mitä kuuluu?" vain sen vuoksi, että niin kuuluu perinteiden mukaan tehdä ja odotamme saavamme vastaukseksi "ihan hyvää", koska niin kuuluu perinteiden mukaan vastata. Onko se niin, että kulissit on pyrittävä pitämään pystyssä keinolla millä hyvänsä viimeiseen asti. On pärjättävä ja selviydyttävä itsekseen. Mitä jos asioista ylipäätään puhuttaisiin avoimemmin, niistä ikävistä ja raskaistakin. Kaikillahan niitä jossakin elämänvaiheessa kuitenkin on, hetkiä jolloin ehkä tarvitsisi tukea ja apua. Tunteen siitä, ettei ole asiansa kanssa yksin. Tiedon siitä, että maailmassa on ehkä joku muukin, joka painii samankaltaisten ongelmien kanssa ja on ehkä niistä myös selvinnyt. Onko se sittenkään arvokkaampaa ja kunniakkaampaa jos niistä ei puhu? Selviää yksin. Tai mitä jos ei sitten selviäkään. Sanommeko sitten jälkeenpäin, että "voi kun olisit kertonut, olisin voinut yrittää auttaa".
Itse kuulun niihin, jotka kokevat tärkeäksi puhua niistäkin asioista, jotka ovat vaikeita ja kipeitäkin. Ettei elämässä ylipäätään ole asioita, joista ei voisi ääneen puhua. Tätä ainakin omassa työssäni nuorten parissa olen pitänyt yhtenä johtavana ydinajatuksena heille viestittää.

Vertaistuki on noussut kantavaksi teemaksi omassa elämässäni monellakin tavalla kuluneen vuoden aikana ja sen nimeen vannon missä tahansa selviytymistaistelussa. Koskettavin vertaistukiesimerkki itselleni on ollut, kun avoimesti rintasyövästään julkisuudessa puhunut Heidi Sohlberg poseerasi kaljuna erään viikkolehden kannessa. Omalta tähkäpäähiuksista haaveilleelta lapseltani olivat hiukset alkaneet sytostaattihoitojen vuoksi lähteä ja se oli luonnollisesti hänelle kova paikka. Eihän lasta voinut lohduttaa sanomalla, "rakas lapseni, eihän se haittaa, että hiukset lähtevät. Pääasia, että hoidot auttaisivat ja sinä jäisit henkiin". Ei tietenkään voinut! Tämän kreivinaikaan lehtihyllylle ilmestyneen vertaisesimerkin avulla sain oivan keinon käsitellä lapseni kanssa kaljuuntumista. Yhdessä me sitten ihastelimme lehden kannessa olevaa jumalaisen kaunista missiä - kaljua missiä. Tämän lehtijutun ja keskustelun jälkeen lapseni halusi leikata loputkin hiushaituvansa itse pois ja kaljuna olo olikin ihan ok, koska "missi Heidikin oli kalju ja silti hirvittävän kaunis". Heidiä tuolloin vielä tuntematta lähetin hänelle pitkän viestin ja kiitokset lehtijutusta. Kuukautta myöhemmin Heidi hurautti Helsingistä Tampereelle sairaalaan tapaamaan tätä kaljua pientä tyttöä. Missikruunu kyydissään -tietysti. Tästä alkoi ystävyys <3

Nämä kaksi missiä jakavat yhteisen todellisuuden. Kokemuksen, joka sisältää niin valtavan määrän rohkeutta, voimaa, sitkeyttä, positiivista asennetta ja hemmetin hyvää huumoria, että sitä ei voi muuta kuin ihailla. Ja ihailenkin.

Heidin meille antaman vertaistuen innoittamana päätin, että jos itse voin yhdellekään ihmiselle olla avuksi, sen teen. Koska olipa kriisitilanne elämässä millainen tahansa, sen jakaminen jonkun toisen, samassa tilanteessa olevan tai saman jo kokeneen kanssa, on varmasti hyödyksi. Eihän tässä mitään oikotietä onneen kenelläkään ole, mutta yhdessä tulee useimmiten parempia oivalluksia kuin yksin. Kriiseiltä kun ei kaiketi elämässä voi välttyä kukaan. Muodot ja laatu vain vaihtelevat.