Surun seurassa

11 kuukautta sitten saimme tietää, mitä jonain päivänä tulisi tapahtumaan. Ehkä puolen vuoden, ehkä kuukausien kuluttua. Hetkellisen romahduksen jälkeen oli pakko päättää, miten nämä jäljellä olevat kuukaudet, viikot ja päivät käytetään. Yksi asia päätettiin myös, kuolemalle ei anneta etukäteen yhtään ainoaa päivää. Tietysti me aikuiset surimme. Pääosin öisin. Tarjottiin keskusteluapua, mutta emme halunneet sitä ottaa vastaan. Kyse ei tällä kertaa ollut siitä, etteikö "suutarin lapsilla olisi ollut kenkiä", vaan siitä, etten etukäteen halunnut analysoida tunteita tai sitä, mitä tuleman pitää. Minusta se olisi ollut yhtä hullua, kuin alkaa nyt etukäteen miettimään ja suremaan omaa kuolemaansa tai miltä se tuntuu. 

Kaikki meistä joskus kuolee, se on varma. Sen etukäteen sureminen tuntuu hukkaan heitetyltä ajalta.

Kolmen vuoden ajan on takaraivossa ollut tietoisuuden osa siitä, miten saattaa lopulta käydä. Mutta luoja varjelkoon, jos olisimme sen pelon antaneet hallita koko kolme vuotta. En uskalla edes ajatella. Enkä halua. 

Tietysti ahdistus ja tuska oli ja on valtava ja aika ajoin jopa lamaannuttava. Joka-aamuinen keskustelu itseni kanssa kuitenkin auttoi ja auttaa nytkin. Oli tehtävä niitä valintoja. Niinkuin nytkin joka aamu. Noustako sängystä vai jäädäkö sinne. Luovuttaako vai jaksaako etsiä ilon jokaiseen päivään. 

Vaikka hammastikulla jostakin kaivaen. 

Jokaisesta itseni kanssa käydystä keskustelusta itseäni nyt kiitän. Me onnistuimme siinä, mitä toivoimme -että jokainen päivä yhdessä olisi arvokas, hyvä, iloinen ja elämisen arvoinen. Lapseni kuoleman jälkeen kävin kaikki valokuvani läpi hänen elinajaltaan. Niitä löytyi 48 578 kappalaletta. Viimeisen kolmen vuoden ajalta olen kuvannut lapsiani joka päivä. Onneksi. Vaikka tiesin, että olimme eläneet täysillä, reissanneet, järjestäneet "tikusta asiaa" -juhlia ja hullutelleet, en edes muistanut miten paljon todella olimme yhdessä tehneet. Sairaudesta ja syöpähoidoista huolimatta. Viimeisimmät juhlat vietettiin päivä ennen lapseni kuolemaa. Niihinkin juhliin hän jaksoi valita tarkkaan vaatteensa ja korvakorunsa ja laittoi saamansa kukkaseppeleen päähän. Voimat olivat vähissä ja kipuja paljon. Siitä huolimatta hän halusi juhlia. Niin kuin jokaisena muunakin päivänä. Hänen viimeisten viikkojensa aikana vietimme mm koulunpäätösjuhlat, stipendijuhlat, markkinat omassa pihassa, pizzajuhlat ja puutarhajuhlat. Tässä siis vain ne, mihin oli myös ystävät kutsuttuina. Vai oliko se sittenkin niin, että ystävät tulivat ja järjestivät. Niin se oli. Kun omat voimat eivät jokaiseen juhlaan riittäneet, löytyi aina joku joka jaksoi. 

Pienemmän mittakaavan juhlia -mitä milloinkin, oli jokaiselle päivälle. 

Senja rakasti ihmisiä ja juhlia, värejä, naurua, huumoria ja iloa. 

Yhtään päivää ei kuolemalle myöskään etukäteen annettu. Ei yhtään. 

Mitä minä tästä kolmesta vuodesta opin. Elämästä enemmän kuin koskaan, ikinä mistään olisin muuten voinut oppia. Aionko tulevaisuudessakin kaivaa sen ilon jokaiseen päivään -edes hammastikunpään verran. Aion. Edelleenkään en ole ammattiapua asioiden käsittelyyn vielä etsinyt. Toistaiseksi on riittänyt tämän kollektiivisen surun käsittely yhdessä perheen ja ystävien kanssa. Niiden kaikkien, jotka tätä matkaa rinnallamme ovat kulkeneet. Yhdessä olemme yökaudet puhuneet ja puhuneet, itkeneet ja välillä myös nauraneet. Niitä iloisia muistoja on kuitenkin myös valtavasti. 

Surua olen miettinyt tietysti paljon. Edelleen kuulee puhuttavan surutyöstä tai suruajasta. 

Ei suru minusta ole mikään projekti, joka hoidetaan alta pois kuleksimasta. Lapsensa menettäneen suru on ja pysyy -painaa olkapäitä alaspäin, tuntuu sydämessä ja milloin missäkin. Nyt ja aina.  Muistuttaa olemassaolostaan ja tupsahtaa eteen ja kyyneleiksi silmiin milloin mistäkin. Mutta jotenkin sen kanssa on opeteltava tulemaan toimeen. Siinä se tulee istumaan aina. Millaiseksi meidän loppuiän suhteemme surun ja ikävän kanssa tulee muodostumaan, jää nähtäväksi. Ikävä kasvaa päivä päivältä, eikä tätä kaikkea oikeastaan vielä edes käsitä. Tässäkin auttaa vain yhteen päivään keskittyminen. En pysty, enkä edes halua ajatella ensi viikkoa tai tulevaa ylipäätään. Kun pilkkoo ajan tunteihin tai maksimissaan päivään, se helpottaa jaksamaan. En mieti miten jaksan huomisen, mietin, miten jaksan tänään. Ihan niinkuin tämän koko kolme vuotta olen tehnyt ja sen tavan hyväksi itselleni havainnut.

Surun ja ikävän lisäksi on tietysti myös viha ja katkeruus. Siellä nekin jossain ovat, mutta toistaiseksi niille ei ole annettu happea eikä elintilaa. Suru tekee aivoista puuroa ja ajatuksista suttua. Muisti pätkii ja ajantaju on kateissa. Toistaiseksi lähipiiri on onneksi ymmärtänyt. Yrittänyt ainakin.

 Muistutan itseäni joka päivä kiitollisuudesta. Miten kiitollinen olen joka ikisestä yhdessä eletystä hetkestä ja päivästä. Miten kiitollinen olen siitä, että sain hoitaa lapseni kotona loppuun asti. Tai miten kiitollinen olen kaikesta oppimastani ja siitä ilosta ja riemusta, mitä lapseltani sain. Muistoja ja sitä kaikkea hyvää ei koskaan kukaan ota pois. Vaikka kehoni kuinka kärsii vieroitusoireista siitä, etten voi fyysisesti halata lastani, silittää hänen kiharia hiuksiaan tai tuntea pieniä käsiä kaulallani, on vain jotenkin selvittävä. Toisten klisee päivä kerrallaan, on toisille totisinta totta. 

Onneksi emme ole yksin. Tiedän, että moni meitä mielessään ja ajatuksissaan kantaa. Siitäkin olen kiitollinen. Raskaskin taakka on kevyempi kantaa yhdessä. Lähimmäisenrakkaus on, elää ja voi hyvin, vaikka muuta ehkä annetaankin ymmärtää. Sitä rakkautta ja iloa lapseni meille opetti ja minä ainakin aion sitä toteuttaa, vaalia ja varjella niin kauan kuin minä tällä puolen tietoisuutta vaikutan.