Mikä sinun ennusteesi on?

Edellisestä blogikirjoituksesta on aikaa. Paljon. Ja taas toisaalta ei yhtään, kun mietin tätä aikaa heinäkuun lopulta tähän päivään. Hoitojen päättymisen jälkeen ehdimme kaikkiaan kolme viikkoa nauttia kesästä, juhlimme hoitojen päättymistä ja odotimme jännityksellä alkavaa koulun 1. luokkaa. 

Mutta sitten rysähti. 

Epämääräistä kipua. Pikaisesti tutkimuksiin. Syöpä on levinnyt uudelleen. 

Vihaa, surua, katkeruutta, pettymystä, huolta. Ainoa päässä jyskyttävä ajatus oli, "ettei tämä ole totta". Mutta oli se. Siellä mustassa kuopassa oltiin taas. 

Ensimmäiset viikot menivät omalta osaltani varmaankin shokissa. Tai en niistä ainakaan juuri mitään muista. Vaikka tähän jatkuvaan vuoristorataan, epävarmuuteen ja kaikkeen muuhunkin ahdistavaan on kahden vuoden aikana ollut aikaa totutella, ei tähän silti totu, eikä voi valmistautua. 

Taas piti päättää. Tehdä päätös, miten tästä selvitään. Jotenkin on pakko, koska vaihtoehtojakaan ei annettu. Oli valittava tie, jota aikoo kulkea -tuli mitä tuli. 

Valitsin kiitollisuuden. 

Työnsin mielessäni vihan, surun, katkeruuden, pelon ja pettymyksen laatikkoon ja laitoin laatikon kaappiin. Siellä ne ovat. Kolistelevat ja pyrkivät ulos. Päättäväisesti työnnän ne takaisin tietäen, että jonakin päivänä ne sieltä väkisin tulevat ja minun on annettava niiden tulla, painittava ja katsottava kumpi voittaa -minä vai ne. Mutta sen aika ei ole nyt. 

Nyt keskityn iloon, onneen ja kiitollisuuteen. Juuri nyt, juuri tänään minulla on tämä lapsi.  Minun universumini keskipiste, sisukkain ja rohkein tuntemani 7-vuotias. Minun tehtäväni äitinä on tehdä hänen jokaisesta päivästään paras mahdollinen. 

Onneksi minun ei tarvitse tehdä sitä yksin. En ole taakkani kanssa yksin, vaan sitä jakaa valtavan suuri määrä ihmisiä. Perhettä ja ystäviä, jotka tuntevat ja jakavat sen saman voimattomuuden tunteen siitä, "ettei voi tehdä mitään". Ja sitten kuitenkin voi! Voi tehdä valtavan paljon. Voi käydä toisen puolesta vaikka kaupassa tai tulla keittämään kahvit. Voi tulla lapsen kanssa askartelemaan tai tuoda kimpun kukkia. Voi tehdä valmiiksi makaronilaatikon tai leipoa kakun. Voi olla tuomatta yhtään mitään, mutta antaa silti paljon -antaa aikaa. Olla korvana ja olkapäänä.

 Älköön yksikään ihminen menkö sen ajatuksen taakse, "etten minä kuitenkaan mitään voi tehdä" tai "antaa niiden nyt surra rauhassa" tai ajatelko perisuomalaisittain, että "ei viittitä nyt tuppautua". Kukaan -kukaan ihminen ei halua jäädä surunsa kanssa yksin. Keinot ja tavat toimia vaikeissa tilanteissa vaihtelevat ihmisestä ja perheestä riippuen. Mutta yksinäisyyttä tuskin valitsee kukaan. 

"Näytä minulle ystäväsi, niin kerron millainen sinä olet" sanoo eräs viisaus. Tähän viisauteen peilaten olen umpihullu. Hyvällä, empaattisella lämmöllä ja rakkaudella varustettu, rajoitteista vapaa umpihullu, koska sellaisista ihmisistä minun lähipiirini koostuu. Ihmisistä, jotka kuullessaan uutisen taudin leviämisestä päättivät järjestää lasten festivaalit. Muutamassa päivässä he olivat perustaneet facebook -ryhmän, hankkineet tarjoilut, esiintyjät ja hoitaneet kaikki käytännön järjestelyt. Kahdessa viikossa kasassa oli upeat juhlat, joita me lähes 200 mukana ollutta emme unohda koskaan! 

Tästä intoutuneena lähdimme toteuttamaan niitä kaikkia haaveita, mitä pikkunaisella oli. Minä ajattelen niin, että kun elämässä on oikein paljon paskaa, täytyy siihen yrittää mahduttaa mahdollisimman paljon kaikkea erityisen hyvää myös. Tällä tavoin edes jonkinlainen tasapaino säilyy.  Emme me tietysti tähän kaikkeen unelmien toteutukseen yksin olisi pystyneet. Kiitos ystävien moni uskomaton asia on mahdollistunut. Kiitos Tampereen Torni hotelli, kun saimme leikkiä päivän prinsessaa ja yöpyä upeassa sviitissänne. Kiitos myös Viking Line, kun saimme käyttöömme teidän upean sviittinne. Ja erityisen suuri kiitos Taysin lastenosasto 6, kun olette kaikkenne tehneet, että olemme päässeet näitä unelmiamme toteuttamaan. Sinne ulkomaillekin lähdimme, vaikka meitä kaikkia vähän jännitti.. Mutta onneksi lähdimme. Kahden vuoden odottamisen jälkeen tämä lapsi pääsi uimaan. Ja asuikin onnellisena uima-altaassa koko viikon. 

Me olemme onnekkaita. Ympärillämme on joukko ihmisiä, jotka tietävät meidän tapamme ja tuntevat ajatusmaailmamme. Me emme halua käyttää suruun tai pelkoon yhtä ainoaa päivää jonka me yhdessä saamme olla. Me teemme ja toteutamme niitä haaveita ja unelmia, mitkä toteutettavissa ovat. 

Me emme mieti ennusteita. Miksi miettisimme? Vai tiedätkö sinä oman ennusteesi? Minä en ainakaan tiedä omaani. Me keskitymme elämään, emme kuolemaan. 

Juuri tänään kaikki on hyvin. Huomisesta ei kukaan tiedä.