"Voinko mä joskus tulla tänne osastolle vaikka yökylään?"

Siinä ne sitten oli. Syöpähoidot. Kahden vuoden rumba ja ruljanssi suurimmasta surusta suurimpaan mahdolliseen iloon. Viimeinen sairaalajakso oli henkisesti vaikea, sekä äidille että tyttärelle. Itseni osasin jo etukäteen aavistella, että viimeistään puolivälissä jaksoa olo ahdistuksen puolelle heittäytyy, mutta lapsi yllätti. Osaston tuttu ja huolehtiva ilmapiiri on turvallinen -sekä äidille että tyttärelle. Tällaisena ratkaisukeskeisenä ihmisenä tuntee olonsa hyväksi ja turvalliseksi, kun ongelman ratkaisemiseksi toimitaan. Hoidetaan aktiivisesti, jotta ongelma poistuisi. No, kukaanhan ei sitä varmaksi tiedä, onko ongelma nyt poistunut. Mutta toimittu on, tehty hartiavoimin töitä, sekä somaattisella että mentaalisella puolella. 

Lapsen sairaalaan sopeutumisessa olimme sitten lopulta onnistuneet yli odotusten. Emme me perheenä yksin, vaan osaston henkilökunnan kanssa yhdessä. Lapseni esittämä kysymys:" voinko mä sitten tulla tänne osastolle joskus yökylään?" yllätti meidät kaikki. Lähtöpäivänä kirjoitin nämä sanat osaston henkilökunnalla tekemäämme korttiin ja pyysin heitä näyttämään tämän jokaiselle joka miettii tai arvioi, onko hoidossa olevalla lapsella osastolla turvallinen ja hyvä olla. Minusta tuo kysymys kiteyttää kaiken.

Hiukan yli 300 osastopäivää näiden hoitajien ja lääkäreiden kanssa osastolla olleella lapsellani on takuulla kompetenssia asiaa arvioida. Olosuhteet on tehty parhaiksi mahdollisiksi, vaikka lapsen fyysinen olo osastolla on pahimpien sytostaattijaksojen ja kantasolusiirtojen aikaan ollut kaikkea muuta kuin hyvä. Mutta ei hän niitä muista. Hän muistaa kaikki hyvät ja mukavat asiat, mitä kaikkea mukavaa hän on osastolla tehnyt ja mitä hupsua kukakin hoitaja tai lääkäri on tehnyt tai sanonut. Minkävärinen nenä sillä kaikista hassuimmalla sairaalaklovnilla oli tai miten hassua oli, kun äiti teki osaston käytävällä kuperkeikkoja. 

Tässä välissä niistän nenäni ja kuivaan silmäni, jotta näen jatkaa kirjoittamista.

Voinko äitinä kiitollisempi olla. En usko. Jokaisena iltana, kun osastolle lapseni jätin nukkumaan, tiesin hänen olevan hyvissä ja huolehtivissa käsissä.

Voin käsi sydämellä sanoa, että osasto on ollut kahden vuoden ajan meille toinen koti. Meille on muodostunut sinne omat rutiinit ja tavat toimia. Nyt ne yht' äkkiä lakkaavat olemasta. Kyllä se varmasti enemmän kuin hullulta kuulostaa, mutta totta se on, ikävä tulee minullakin niitä ihmisiä. He ovat kulkeneet kanssani elämäni raskaimman matkan. Tukeneet ja tsempanneet, kun ei itse ole meinannut jaksaa. 

Tiedättekö sellaisen tunteen, kun on sydänjuuriaan myöten niin kiitollinen, että sitä on mahdotonta edes sanoiksi pukea. Sellainen tunne minulla on. Vaikka nämä osaston ihmiset ovat niitä syöpähoitojen ammattilaisia ja parhaita siinä, niin minä tunnen oman lapseni parhaiten. Minä tiedän ja tunnen ne kaikki sanattomat ilmeet ja eleet ja tiedän, mikä juuri minun lapseni kohdalla voisi olla se paras tapa toimia. Tällä osastolla minua on kuunneltu ja mielipteeni äitinä otettu huomioon. Tämän kaltaisella yhteistyöllä me pääsimme siihen tämän hetkiseen maaliin, mikä puolitoistavuotta sitten näytti mahdottomalta. 

Olen aina uskonut yhdessä tekemiseen ja yhteistyöhön ylipäätään. Tämän kahden vuoden jälkeen uskon entistä enemmän. Kun jokainen tekee aidosti parhaansa, tulee kuulluksi ja saa tuoda oman panoksensa yhteisen päämäärän saavuttamiseksi, on onnistuminen asiassa kuin asiassa takuulla todennäköisempää kuin jos yrittäisi yksin. Tai toimimattomassa tiimissä. 

Meillä on ollut valtavan suuri onni, koska meidän tiimissämme on tämän kahden vuoden aikana ollut valtava määrä ihmisiä. Hoitohenkilökunnan ja perheen lisäksi ystävät, tuttavat ja jopa tuntemattomat, jotka kaikki omalla tavallaan ovat tätä matkaa kanssamme kulkeneet, kannatelleet ja tsempanneet. Kysymykseen tekisinkö nyt jälkeenpäin mietittynä saman päätöksen kertoa lapsen vakavasta sairastumisesta julkisesti -tekisin. Nimittäin sillä energialla, mitä muilta ihmisiltä on saatu, on menty monen suon yli että heilahtaa. Kaikki viestit, yhteydenotot, halaukset, muistamiset ja elämykset ovat pitäneet elämän muutoin melko kallellaan olleen tasapainovaa' an edes jonkunlaisessa balanssissa. Kun toisessa vaakakupissa on ollut oikein paljon kaikkea paskaa, on saatu toiseen vaakakuppiin valtava määrä iloa ja onnea. Näin se elämän tasapaino on saatu pidettyä edes jossakin ruodussa. Ja toisaalta, saamieni viestien ja yhteydenottojen perusteella sanoisin, että jos yksikin vaikeassa ja haasteellisessa elämäntilanteessa oleva joihinkin kirjoittamiini asioihin on voinut samaistua ja tuntea, ettei ole omien ajatustensa ja tunteiden kanssa yksin, on tämä kaikki ollut sen arvoista. 

Joten kiitos! Kiitos Pirkanmaan sairaanhoitopiiri, Tays ja osasto L06:n ihmiset tähän astisesta! 

Kiitos te kaikki ja juuri sinä, joka tätä juuri luet. Kiitos jokaisesta viesteistä, minkä olen saanut ja anteeksi niille, kenen viesti on jäänyt vastaamatta. Sydämeeni olen tallettanut jokaisen. 

Matka jatkuu.. <3 kohti sitä "normaalia" arkea.. mitä se "normaali" sitten ikinä kohdallamme tarkoittaakaan. Paluuta entiseen "normaaliin" arkeen ja elämään ei enää ole, mutta jännityksella odotan, mitä se uusi "normaali" arki tuo tullessaan.