"Äiti, mä olen kyllä tosi onnellinen - oletko sä?"

Kun 6 -vuotias syöpää sairastava lapsi kertoo olevansa onnellinen ja kysyy olenko minä, ei asiaa voi sivuuttaa pelkästään vastaamalla "olen". Tämä kysymys käynnisti pidemmänsorttisen pohdinnan teemasta onnellisuus. Potkua onnellisuusteeman miettimiseen sain myös edellisviikolla olleelta syöpälapsiperheiden vertaistukikurssilta. Siellä oli onnellisia ihmisiä ja onnellisia perheitä - syövästä huolimatta. Ihmisiä, jotka olivat kiitollisia ja onnellisia monista niistä asioista, joiden äärelle ei aiemmin ymmärtänyt itsestäänselvyyksissään pysähtyä. Sitä naivisti joskus kuvitteli, että kun minä nyt olen nämä menoni tähän kalenteriini asettanut, niin tässä ne ovat. Että miten sitä joskus mielessään tai jopa ääneen harmitteli, että pitikö tämän lapsen nyt tähän flunssaan tai mahatautiin juuri nyt sairastua, kun töissä olisi ollut justiinsa sitä ja tätä tärkeää. Kunnes sitten tuli päivä, joka muutti kaiken ja jonka jälkeen yksikään palaveri tai hippahippajuhlafestivaali ei ollut enää niin tärkeä. 

Siellä me kurssilla oltiin, ihmiset, joiden elämä oli mennyt täysin ylösalaisin. Vietettiin upea ja tunteikas viikko yhdessä - toisillemme vieraat, mutta silti niin hirvittävän tutut. Yhdessä oltiin surullisia ja pelokkaita, mutta eniten kiitollisia ja onnellisia. Ei lapsen syöpään sairastumisesta, mutta siitä, että oltiin ylipäätään elossa. Kaikkia näitä asioita aiempaan, elettyyn elämään peilatessaan ja arkirumbaruuhkavanhemmuutta miettiessään sekä hävetti että kadutti. Sitä niin helposti ajatutuu ajattelemaan, että esimerkiksi ulkoiset puitteet tai varallisuus olisivat suoraan verrannollisia onnellisuuden määrään. No, helpottavat ne toki elämää, mutta onnelliseksi ja elämää autuaaksi ne tietysti eivät tee. Eikä tee terveyskään. Tottahan se on ideaali tavoitetila, pysyä terveenä. Tai syntyä terveeksi. Muttei sen tarvitse tarkoittaa, ettei voisi olla onnellinen. Olosuhteet muuttuvat ja niihin on sitten itsensä koitettava mukauttaa parhaan kykynsä mukaan. Ja se, kuka parhaiteen sopeutuu, on todennäköisesti se onnellisin. 

Kertoessaan olevansa onnellinen, lapseni listasi keskusteluhetkellä suurimmiksi onnellisuuden aiheekseen sen, ettei häntä okseta enää ja hän saa olla nyt kotona muiden kanssa. Ja oli listassa myös perheen muut lapset, koira, poniratsastus, kaverit, lukemaan oppiminen ja makkarakeitto.. Merkittävää minusta onkin juuri se, ettei hän vastannut esimerkiksi olevansa onnellinen vasta sitten, kun tauti on ohi. Hän mietti, mistä juuri sillä hetkellä oli onnellinen. Tämä kai se suuri oppi meille aikuisille juuri onkin. Lapsi ei juuri problematisoi tulevaa, oleellista on juuri se käsillä oleva hetki. Ja siitä, kun pystyy tekemään parhaan mahdollisen, on onni jo olemassa. 

Mistä sitten itse on onnellinen. No niistä samoista asioista. Siitä, ettei lapsi enää oksenna kaiken aikaa ja että hän saa olla pääosin kotona. Tietoisuudessa on tietysti se tosiasia, että sairaalapäiviä tulee vielä paljon, mutta juuri nyt saadaan olla kotona. Ja puolensa on siinä sairaalassaolossakin. Niinä hetkinä on kiitollinen ja onnellinen siitä, että ylipäätään voidaan hoitaa, asiat etenevät ja tulevaisuudessa siintää optio siihen, että tämä kaikki olisi jonakin päivänä takanapäin. Tässä hetkessä sitä kuitenkin on onnellinen ihan niistä tavallisista arkisista asioista. Juuri niistä, jotka aiemmin olivat itsestäänselvyyksiä.  Tätä onnellisuus -teemaa kun olen tässä oikein nyt miettinyt niin ilokseni huomaan tältä osin taantuneeni lapsen tasolle. Tulevaisuutta kun ei kovin paljon eteenpäin tiedä, niin vaihtoehtoja ei juuri jää. Se onnellisuus on kaivettava juuri siitä hetkestä. Ainoa tapa tulla onnelliseksi, on olla sitä juuri nyt. 

Kiitolliset ihmiset ovat useiden tutkimusten mukaan onnellisimpia. Tämän väitteen/tutkimustuloksen allekirjoitan täysin. Niin hullulta kuin se voi kuulostaakin, kiitollisuus on yksi tämän reilun vuoden mittaisen tunnekorkeakoulun opeista. Sitä on oppinut olemaan kiitollinen hyvin pienistä asioista. Jossain vaiheessa sitä oli äärettömän kiitollinen jos sai lapsella nenämahaletkun pysymään kaksi vuorokautta paikallaan, ettei se tullut oksennuksen mukana ulos. Tai siitä, että lapsi sai syötyä yhden lihapullan oksentamatta. Tuoreessa muistissa varmasti lopun ikää on myös kiitollisuus siitä, että vuoden takainen haaveeni "kunpa saisin lapseni vielä kotiin edes yhden kerran" toteutui. Itsestäänselvää, kun ei ollut tuolloin sekään. Toisaalta on oppinut olemaan kiitollinen niistäkin pienistä asioista, mitkä aiemmin olivat rasite tai ärsyttivät. Sinänsä ärsyttävät koirankakat olohuoneen matolla saavat eri merkityksen, kun ajattelee, että onpa ihanaa, että meillä on tämä terapiakoira. Tai jäiset autonikkunat - hitto miten hienoa, ettei sada vettä. Jonkun mielestä voi kuulostaa turhanpäiväiseltä höpöhöpöltä, mutta itse uskon, että asiat ovat juuri niin kuin ne ajattelee.  

Laittaahan tämä kaikki asioita perspektiiviin. Raameihin, joita vasten asioita ylipäätään on hyvä tarkastella. Jos vaikka sattuu autosta puhkeamaan rengas tai kännykästä lasi rikkoutumaan. Mutta ihan ihmisiä kun tässä kaikki ollaan, niin onhan niitäkin hetkiä, jolloin ei jaksaisi niitä pieniäkään vastoinkäymisiä. Jos ei ole tarkkana, ajatus helposti lirvahtaa uhrimoodiin ja sitä alkaa ajattella, että eikö nyt mikään riitä? Eikö minulla jo olisi tässä tarpeeksi kaikkea? Mutta eihän tämä syöpälapsen hoito poissulje niitä elämän muita vastoinkäymisiä. Kännykän laseja särkyy ja auton takapalloniveliä paukahtelee ihan niin kuin muissakin perheissä. Ja jaksan minä edelleen onnellinen olla kaikista "turhakkeistakin", kuten uusista talvijuhlakengistäni, ystävältä lahjaksi saadusta merkkirahapussista,  ylellisistä illallisista lempiravintolassa tai kuukausittaisista kampaaja- tai ripsihuoltoajoistani. Että kyllä se pieni materialisti minussa silti edelleen asuu. Ja saa asuakin. Kovin suurta pinta-alaa sillä ei tosin ole käytössä, eikä se laajempaa reviiriä tai elintilaa tule saamaankaan.