Yks helvetin urpo!

Seuraavassa muutama lause (vähän hävettää jo nyt) siitä, mitä tapahtui, kun pedantti, asiat mieluiten omissa käsissään pitävä naisihminen osittain laitostui sekä syrjäytyi omasta elämästään. Jättäytyi virkavapaalle rakastamastaan työstä ja alkoi elää oman tontin rajojen sisäpuolella tai sairaalahuoneessa. Teki, mitä sairaalasta neuvottiin tai käskettiin. Teki kaikkensa pystyäkseen pitämään lapsensa hengissä. Tästä lapsensa hengissä pitämisestä tuli elämän ainoa tehtävä. Ja kaikkihan tietysti piti tehdä viimeisen päälle ja pieteetillä. 

Jos muutaman sanan perusluonteesta tähän alkuun vielä haluaa laittaa (tai vaikkei halua, mutta se saattaa lukijalle hieman selvittää taustoja) niin siihen on kasvatettu, että asioita ei hoideta "vasurilla" ja se, mihin ryhdytään, se tehdään kunnolla. Puolivillaista sinnepäin sötköttämistä ei Nummelan tuvassa hyvällä katsottu. Ja sellainenhan minusta tuli. Pedantti pilkunviilaaja ja asioiden suorittaja. Oma äitini on tarkka ja järjestelmällinen nainen. Että se joskus nuorempana ärsytti! Ja voila`, sellainen tuli minustakin. 

Viime vuosina aloin jo oppia löysäämään suitsia, jakamaan vastuuta ja luottamaan, että asiat tulevat varmasti aivan yhtä hyvin tehdyksi, vaikka ne eritavalla tekisikin. Eikä se pipo muutoinkaan enää kiristänyt samalla tavalla. Minusta tuli kuulematiedon mukaan kaikenkaikkiaan rennompi tyyppi. Tai ainakin vähän vähemmän kontrollifriikki. Perisuomalaisia perskännejä en rentoutuakseni ole sitten teinivuosien osannut vetää, sen verran kontrollifriikkeyttä on ollut ja on edelleen. Eikä nykyisessä elämäntilanteessa uskalla ottaa yhtään mitään aivotoimintaan tai tunnesäätelykeskukseen vaikuttavaa ainetta senkään vertaa. Tiedä miten valtoimenaan ne tunteet sieltä ryöpsähtäisivät...

Mutta olin siis hyvää vauhtia päästämässä irti spartalaisesta elämäntavastani, kunnes elämäni ympyrä supistui 360 asteesta pieneksi pisteeksi. Ja niinhän siinä kävi, että kaaoksen keskellä ne vanhat totutut tavat toimia ja yrittää epätoivoisesti kontrolloida tilannetta, aktivoituivat. Kovin vähän jäi asioita, joihin lopulta oikeasti pystyin vaikuttamaan. Ajauduttiin tilanteeseen, joka oli jälkeenpäin ajateltuna sietämätön kaikille. Erityisesti puolisolleni. Olin menettänyt itsestäni riippumattomista syistä elämäni hallinnan täydellisesti ja ainoa asia, mihin pystyin vaikuttamaan olivat lasten ja kodin hoito. Niistä tuli kaiken keskiö ja elämäntehtäväni toteuttamisen tyyssija.

Kuva: Tuotantopaja Kuuma Kamina

Yht´äkkiä olimme pisteessä, jolloin jokaisesta puolisoni tekemästä tai tekemättä jättäneestä asiasta täytyi kommentoida tai vielä mieluummin tehdä asia itse, että "tulee sitten varmasti hyvin tehtyä". Infektioherkän syöpälapsen hoidossa puhtaus on toki tärkeää ja kaikki mahdolliset infektioiden aiheuttajat on hyvä pitää loitolla. Oikea pedantin kontrollifriikin unelma! Puolisoni teki kaikkensa auttaakseen, letkutti nenämahaletkuruokia -väärin. Hoiti keskuslaskimokatetria -väärin. Heräsi aamulla lasten kanssa ja vaatetti lapset -väärin. Sekoitti energiajauhetta mehun sekaan -väärin. Pesi pyykkiä -väärin. Tai ei mitenkään väärin, mutta jotenkin sillä tavalla "väärin" kuitenkin, että siitä piti mainita.

Tuskanhiki tulee omallekin otsalle tätä kirjoittaessa. 

Muutaman mojovan riidan jälkeen ja/tai niistä viisastuneena istuimme alas miettimään, että miten helvetti tässä nyt näin on käynyt. Jälkeenpäin tämän asian ymmärtää - molemmin puolin. Äidillä on perustavaa laatua oleva tarve pystyä pitämään jälkeläisensä hengissä. Ja kun tämä perustarve on uhattuna, on uhattuna kaikki. Alusta lähtien tunsin, tiesin ja luotin, että Teiskontiellä lastenosasto 06:lla homma hoidetaan niin hyvin, kuin suinkin. Ajattelin, että loppu olisi sitten minusta ja meistä kiinni. Pyrin tekemään oman osuuteni täydellisesti. Pyyhkimään ne perkeleen ovenkahvat joka ilta ja katkomaan bakteereilta ne tartuntareitit. Vaihtamaan nenämahaletkun osat aseptisesti ja huolehtimaan, että keskuslaskimokatetria suojaavat teipit ovat varmasti asiaan kuuluvasti paikallaan. Vaihtamaan vessan käsipyyhkeet päivittäin, muistuttamaan perheen muita lapsia käsidesin ehdottoman tärkeästä käytöstä koulupäivän ja harrastusten jälkeen sekä huolehtimaan, että asianmukaiset vaatteet ovat päällä, ettei kukaan nyt vaan vilustu. 

Lapsensa omaishoitajalle koti muodostuu täysin erilaiseksi paikaksi kuin koskaan ennen. Pitkiä pätkiä sairaalassa ollessa sitä odotti ja toivoi, kun pääsisi kotiin ja saisi olla kotona. Toisaalta taas koti ei ollut enää sellainen koti kuin ennen. Ennen odotettiin töistä kotiinpääsyä tai viikonloppua, että sai olla kotona. Nyt täytyi olla kotona, koska sairaalan lisäksi muualle ei ollut asiaa. Ajatus alkaa kiertää samaa kehää päivästä toiseen ja seinät kaventuvat. Helposti kääntyy miettimään, voisinko minä vielä jonkun asian tehdä paremmin, että lapseni voisi paremmin. 

Tällä hetkellä jaamme puolisoni kanssa molemminpuolisen ymmärryksen syistä ja seurauksista. Ajan kuluessa vauhkoiluni on laantunut ja pystyn luottamaan siihen, että joku toinen pystyy huolehtimaan asioista yhtä hyvin kuin minä. Miksi sitten halusin kirjoittaa ja kertoa tästä. Siksi, etten taatusti ole ainoa, jolle kävi näin. Pienemmässä mittakaavassa näin saattaa käydä kenelle tahansa. Esimerkiksi pienen vauvan äidille. Vai oletteko kuulleet koskaan niistä isistä, jotka eivät muka osaa pukea vauvaa oikein, röyhtäyttää oikein tai vaihtaa vaippaa oikein... minä olen. Ja minä myös luulen, ettei kyse niinkään ole niistä isistä, vaan kaventuneista seinistä siellä kotona...

Onneksi emme ole periksi antavaa tyyppiä. Olemme oppineet istumaan alas ja näkemään toisen toiminnan taakse. Vilpitön halumme ymmärtää, miksi toinen toimii niinkuin toimii, on kannatellut monen kivikkoisemman kohdan ylitse ja niidenkin yli, joissa on sukellettu ihan pohjaan asti. Opettanut nöyryyttä ja ymmärrystä, etteivät asiat aina mene oppikirjan mukaan, vaikka kuinka niitä olisi lukenut. Hitsaten meitä meiksi, vaikka toinen onkin toisinaan aivan helvetin urpo.