"Meidän täytyy erota"

Mikä sopisikaan paremmin otsikoksi ja aiheeksi näin kihlajaisten vuosipäivän kunniaksi kuin tämä - "meidän täytyy erota". Siispä muutama sana siitä henkisen välitilinpäätökseni suurimmasta tilastotapppiosta, mistä viime viikolla jotakin jo mainitsin. Onhan se jää ritissyt jalkojen alla muulloinkin, mutta vain ritissyt - tällä nimenomaisella kerralla humpsahdettiin ihan pinnan alle ja pohjaan saakka. 

Alkushokin jälkeen, kun diagnoosit ja muut tulevat askelmerkit oli asetettu ja se positiivisuuspäätös tehty, alkoi matka kohti tuntematonta. Lapsen raskaat syöpähoidot, kovine kipuineen, rajuine oksenteluineen ja infektioineen saivat olon epätodellisen tuskaiseksi ja voimattomaksi. Kotona tuli käytyä vain kääntymässä ja sairaalasta tuli toinen koti.  Hyvästä positiivisuuspäätöksestä huolimatta havahduin päivittäin siihen sysimustaan tunteeseen, joka koitti repiä väkisin syviin, mustiin vesiin, näkemään ympärillään ainoastaan epämääräistä harmaata mössöä. Koin elämäni suurinta ja itsekkäintä epäoikeudenmukaisuutta siitä, että juuri minun lapseni on näin vakavasti sairas, minun elämäni lakkasi olemasta, minun haaveeni romuttuivat, minun, minun, minun. Ja perään miksi, miksi, miksi. Että helvetti, minä olisin jo mielestäni onneni ansainnut. Sillä sysimustalla on valtavat voimat ja energiat. Ja miten helposti ne saavatkaan mukaansa. Olen jälkeenpäin miettinyt, että jos siinä tilanteessa olisin ollut hiljaa, pitänyt ajatukset ominani, suuni kiinni ja sulkeutunut tämän mustan uuden toverini kanssa, olisi se vienyt minut takuuvarmasti mukanaan. Jälleen kerran siis kiitos puolisoni, perhe, ystävät ja tuttavat, että ette antaneet minua niiden voimien vietäväksi. 

Yksi kiistatta parhaista puolista parisuhteessamme avopuolisoni kanssa on poikkeuksellisen hyvä keskusteluyhteys. Molemminpuolinen tahtotila kuunnella ja ymmärtää toista sekä oppia toiselta. Välillä, onneksi nykyisin enää aika harvoin, kun keittää yli, toinen ottaa käsimerkein aikalisän ja vartin päästä jatketaan. Asiat selvitetään. Aina. Kuuluu yhteiseen sopimukseen ja tästä ei laisteta, vaikka vi****aisi kuinka. Tämäkin on päätös. Päätös olla mököttämättä ja uhriutumatta. Päätös pystyä irrottautumaan "minua on kohdeltu väärin" -tunteesta, johon toisinaan tekisi jäädä mieli lillumaan pidemmäksikin aikaa. Tiedätte ehkä mitä tarkoitan? Toinen koittaa sopia, mutta itse pitää uhriutujan seppele päässään kynsin hampain kiinni negatiivisesta tunteestaan, eikä kykene laskeutumaan sopimisen tasolle. Vaatii harjoittelua kahdelta voimakastahtoiselta jästipäältä, mutta onnistuu. Useimmiten ainakin.

Vuosi sitten, hieman lapseni sairastumisen jälkeen, tämä uusi mustaakin mustempi tuttavuus sai minut  tuntemaan niin valtavaa syyllisyyttä siitä, että minä olin pilannut uusperheemme elämän ja parisuhteemme, että unohdin yhteiset sopimukset. Niinpä sitten yhtenä todella mustana hetkenä -mielestäni asioita kaikilta mahdollisilta kanteilta järkevästi miettineenä - ilmoitin avopuolisolleni, että meidän täytyy erota. Nyt heti. Samaan hengenvetoon kerroin päättäneeni näin, koska rakastan häntä niin paljon. Hemmetin loogista näin jälkeenpäin ajateltuna. Muistan miettineeni, että koska minun lapseni oli sairastunut, minun tulee hänet myös hoitaa. Minun oma henkilökohtainen elämäni oli nyt tässä ja minulla tunneli, jonka päässä ei valoa siinä hetkessä näkynyt. Sanoin, että pelasta sinä hyvä mies itsesi ja häivy täältä äkkiä! Elä sitä onnellista elämää muualla jonkun toisen kanssa, koska täällä sitä ei nyt olisi tarjolla pitkään aikaan. Tunsin myös, etten kykenisi jakamaan itsestäni muille kuin lapsilleni.  Parisuhdehan kuitenkin on kahden kauppa ja vaatii hoitamista molemmilta osapuolilta. Paniikkinappula pohjassa siis sanoin oman osuuteni yksipuolisesti irti ja olin tekemässä loppuelämäämme koskevan päätöksen yksipuolisesti. 

Tämän kaiken sanoessani olin varmasti ulkopuolisin silmin asiallinen, rauhallinen ja esitin asiani perusteluineen mielestäni täysissä järjissäni. Jälkeenpäin, kun muistelen vuodentakaista, taisin lopulta olla hyvin vähän järjissäni. Olin hukassa ja hädissäni enemmän kuin elämässäni koskaan. Syyllisyys siitä, ettei aivolohkojeni sisäpuolelle mahtunut mitään muuta kuin lapseni ja syöpä, tuntui parisuhteen näkökulmasta ylitsepääsemättömältä. Silloin, kun kahdenkeskistä aikaa joskus oli, kului se siihen, että puhuin taukoamatta syövästä. Tuntui mahdottomalta irtaantua ajatuksissaan miettimään mitään muuta. Tässä kriisissäni yritin sitten epätoivoisesti valmentaa itse itseäni ja mietin aiemmin oppimaani; "kun elämä tuntuu kaaokselta, yksinkertaista". Ja siinä alkukantaisessa paniikissa päätin sitten yksinkertaistaa ulkoistamalla mieheni parisuhteestamme.

No, tuossa hän on edelleen -avopuolisoni. Ei suostunut ulkoistumaan, sen sijaan piti minua hulluna. Sanoi, että tämä kaikki on hänen elämänsä myös yhtä paljon kuin minun, enkä minä voi päättää, mikä hänelle on parhaaksi. Ettei yllä olevan kortin sanomaa syöpäkään pysty tappamaan. Muutama kuukausi tämän kaiken sekoiluni jälkeen hän kosi. Rohkea mies. Heikompihermoinen olisi tästä vuoristoradan kyydistä hypännyt, kun tilaisuus siihen näin kultalautasella vielä tarjoiltiin. Enhän minä hänelle tämän tasaisempaa kyytiä pysty lupaamaan. En tiedä, mitä minulle tapahtuu, kun tämä kaikki syöpäelämä joskus on tavalla tai toisella ohi. Ja onko tämä koskaan ohi. Vaikka kaikki päättyisi hyvin, miten jatkuvan pelon kanssa pärjää? Entä jos päättyykin huonosti? Tuhat kysymystä, eikä yhtään vastausta. Mutta eihän meillä kellään ole. On vain tämä päivä.

Tästäkin episodista kuitenkin kai yhdessä opimme jotain. Ainakin sen, että nykyisin näitä paniikkinappula pohjassa tehtyjä aivopieruja ei tule samalla tavoin tehneeksi tai ainakaan vieneensä niitä ajatuksesta toteutukseen asti. Nyt vuotta myöhemmin epätoivon hetkinä kykenee odottamaan. Odottamaan sitä, että terävin ahdistuksen tunne menee ohi. Koska aina se lopulta on mennyt. Tiedän myös, että ne suuret päätökset ehtii varsin hyvin tehdä sittenkin, kun pää on ahdistuksesta vapaa. Itse en ainakaan myönnä koskaan tehneeni ahdistuspäissäni yhtään hyvää päätöstä tai valintaa.  

Joinakin hetkinä, kun ahdistus ja pelko puristavat rintalastan kasaan, henkeä pitää vetää tavallista syvempään. Joskus oikein istun ja tunnustelen kehossani olevaa ahdistusta, paikallistan sen ja alan hengittää juuri siihen kohtaan, missä ahdistus eniten tuntuu. Syvään sisään ja rauhallisesti ulos. Uloshengittäessäni ajattelen mielessäni työntäväni ahdistusta joka henkäyksellä ulos kehostani. Ja hiljalleen huomaan, että ahdistava tunne alkaa helpottaa. Kokeilemisen arvoinen harjoitus.

Hyvää kihlajaispäivää meille!