kuva: Anna-Mari West
Istuimme jälleen kerran heimoneuvoston kokoukseen, kaikkitietävän valkoisen keittiönpöydän ääreen. Hyvä ystäväni oli saanut työtarjouksen ja mietti nyt työpaikan vaihtoa. Siinä me istuimme ja mietimme asioita puolelta ja toiselta. Ystävääni kuunnellessani havahduin huomaamaan, että hänhän ajatteli ja toimi juuri kaikkien oppien ja käsikirjojen mukaan, oli tekemässä päätöksiä -ei pelosta, vaan luottamuksesta. Halusi hypätä tuntemattomaan nähden tulevaisuudessaan uhkien sijasta mahdollisuuksia, luottaen omiin kykyihinsä pelkäämättä epäonnistumista tai sitä, että "alkaakin kaduttaa".
Tästä intoutuneena aloin miettiä omia elämäni päätöksiäni, onko minulla ollut rohkeutta päättää asioita luottaen hyvään ja siihen, että elämä kantaa. Vai olenko jättännyt jotakin tekemättä antaen pelon tai uhan vaikuttaa päätökseeni. Olenko kuunnellut oikeasti itseäni vai kaivanut rautakangella sen "järjen äänen" - tiedättehän sen ääneen pään sisällä, mitä aikuiset kuuntelevat, kun haluavat tehdä viisaita päätöksiä - esiin. Itselläni se järjen ääni on toisinaan melko syvällä ja sitä toden totta on joutunut kaivamaan. Joskus jätän ihan tietoisesti kaivamatta, koska pidän sitä vähän tylsänä. Joskus kun oikein villiksi kotona heittäydyn ja päästän suuren sisäisen koomikkoni oikein valloilleen, lapset huokailevat: "äiti tossa sun touhussas ei ole mitään järkeä". Ja ei luoja paratkoon olekaan. Useimmiten liika järki tekee ihmisistä tylsiä ja elämästä kankeaa. Ja se kohtuus kaikessa -mikä olisi kaiketi se paras mahdollinen vaihtoehto -ei ole onnistunut ainakaan allekirjoittaneen kohdalla. Ikinä.
436 päivää olen tasapainoillut järjen ja tunteen, pelon ja luottamuksen, uhkien ja mahdollisuuksien ristitulessa. Näistä päivistä karkeasti laskien puolet on sellaisia, joina on oltu joko koko päivä tai ainakin käyty sairaalassa tai sitten kotona on käynyt kotisairaala (luojalle tai kenelle vaan muuten kiitos siitä palvelusta). Näinä jokaisena päivänä on silmätysten syövän ja tosiasioiden kanssa. Viisas lääkäri sanoi tuolloin 436 päivää sitten, että vältä googlettamasta tautiin liittyviä asioita. Viisas lääkäri, viisas neuvo, en googleta. Samana päivänä sain juuri lapseni syöpää koskevan teoksen käteeni. Siinäkään en ole päässyt johdantoa pidemmälle. Puolisoni sen sijaan on lukenut kirjan kannesta kanteen. Kertoo sitten minulle pienissä erissä sitä nippelitietoa, mitä aivoni eivät pysty ottamaan vastaan.
En ole lukenut, koska se on pelottanut. Olen pelännyt faktatietojen vievän energiaa siltä näkökulmalta, mistä tätä koko helvettiä haluan katsoa. Ovatpa asiat olleet tässä 436 päivän aikana miten huonosti tahansa, olen luottanut. Luottanut siihen, että kaiken tarvitsemani tiedon saan lastani hoitavilta lääkäreiltä. Kyllä se absurdilta tuntuisi, että minä tällä kokemuksella ja koulutuksella löytäsin Googlesta jonkin maata mullistavan hoitoratkaisun, mistä lääkärit eivät olisi tietoisia. Toisaalta taas olen ajatellut, että minun tehtäväni äitinä on pitää toivo yllä niinäkin hetkinä, kun sitä ei tunnu olevan. Olen ajatellut, että jos minä kadotan toivon, katoaa siinä kaikki muukin. Karkeat faktat, ennusteet ja prosentit syövät tilaa siltä toivolta, jonka minä toden totta tarvitsen -ihan kaiken. Onko se naiviutta vai viisautta, en tiedä. Mutta sen tiedän, että tämän luottamuksen ja toivon voimalla jokainen surkeakin päivä on eletty täysillä. Ei ole jääty voivottelemaan sitä kaikkea, mistä on jääty paitsi vaan, mikä juuri tänään on mahdollista. Se on voinut olla disco sairaalassa tai piknik olohuoneen lattialla. Juuri hiljattain eräs toisen syöpälapsen äiti muisteli hymyssäsuin vuoden takaista syksyä. Muisteli miettineensä osaston käytävällä kulkiessaan, miksi yksi huoneista oli muuten pimeä, mutta eriväriset valot vilkkuivat vimmatusti ja sisältä raikui musiikki täysillä volyymeilla.
Me olimme juuri saaneet huonoja uutisia sen hetkisestä tilanteesta. Lapseni ei ehkä selviä. Ei voinut jäädä tuleen makaamaan, oli pakko toimia. Piti taas tehdä niitä paljon puhuttuja päätöksiä ja päättää antaako vallan pelolle vai toivolle ja luottamukselle. Yhden kokonaisen yön läpeensä itkeneenä päädyin jälkimmäiseen. Ja kyllä, öitä on käytetty itkemiseen tämän jälkeenkin ja niistä öistä kauneimpina muistoina alkaakin olla äsmarketin muovikassien kokoiset silmäpussit. Vielä niiden takaa näkee, mutta ei sellaista valokynää ole keksittykään, joka näihin enää auttaisi. Siinä kaiken kauheuden keskellä mietimme, mitä hauskaa juuri nyt voisi tehdä. Potilas itse toivoi pääsevänsä discoon ja niinpä osaston luvalla hänelle sellainen huoneeseen järjestettiin. Koristeltiin sairaalahuone ilmapalloilla, serpentiinillä ja jouluvaloilla sekä hankittiin huoneeseen pyörivä, värikäs discopallo. Siellä me sitten sitten tykitettiin läpi koko JVG:n ja Antti Tuiskun tuotanto. Sillä hetkellä surulla ei ollut sijaa siinä huoneessa. Tämän kaiken mahdollistamisesta olen osaston henkilökunnalle kiitollinen lopun ikääni. Jossain syvällä sisälläni oli luottamus siihen, että sanoivat muut mitä tahansa, tästä jollakin tavalla selvitään eteenpäin. Ja niin kuin eräs osaston ihanista hoitajista tuolloin sanoi: "Toivoa sinulta ei voi viedä kukaan". Ei voinut, eikä vienyt. Hippusellisellakin toivoa pärjää jo pitkälle. Ja on pärjännyt. Niin sitä vain jollakin kumman voimalla tuosta suosta noustiin ja yhdessä jatketaan eteenpäin.
Olenhan minä miettinyt, miten tämä kaikki vaikuttaa meihin kaikkiin? Tai näihin lapsiin, jotka seuraavat tätä kaikkea tässä vieressä. Uhkaako heitä lopunikäinen traumatisoituminen vai onko tässä kaikessa mahdollisuus? Mahdollisuus nähdä elämä erilaisin, myötätuntoisin silmin. Osaavatko nämä lapset arvostaa elämää ja terveyttä eri tavalla. Oppivatko empaattisuutta, toisten huomioon ottamista, tunteista puhumista (koska sitä, sitä meillä toden totta tehdään), pikkuasioista nillittämättä olemista ja asioiden tärkeysjärjestykseen laittamista? Tällä 436 päivän kokemuksella sanon, että oppivat. Voin sitten seuraavan 436 päivän jälkeen arvioida tilannetta uudelleen.
Päädyin omassa pelko - luottamus/ uhka - mahdollisuus -tilinpäätökseni plus merkkiseen lopputulemaan. Oli valaisevaa kokea näkevänsä elämässään tällä hetkellä enemmän mahdollisuuksia kuin koskaan. Luottaa siihen, että elämä kantaa päivästä toiseen, vaikka tuntuisi miltä. Päädyin olla lisäämättä ainakaan toistaiseksi järki - tunne -sektorilla järjen määrää. Koen, ettei se juuri nyt ole tämän enempää tarpeellista. Niin kauan kuin sydän on täynnä rakkautta tästä sekalaisesta sirkuksesta, annan tilanteen olla juuri näin. Mutta, ettei tämä nyt niin hemmetin ruusuiselta vaikuttaisi (koska sitähän tämä ei tietysti aina silti ole), muistui mieleeni tämän tilinpäätöksen tiimellyksessä yksi merkittävä tilastotappio. Hetki, jolloin olin mielestäni niin kertakaikkiaan järkevä. Pelkäsin ja näin tulevaisuudessa pelkkiä uhkia. Kai senkin mustan hetken läpikäyminen näin jälkeenpäin voisi hyväksi olla. Tai opiksi... Mutta ei sitä nyt enää tähän saa mahtumaan. Jääköön ensi kertaan. Otsikoksi laitan: "meidän täytyy kuule nyt erota".
436 päivää olen tasapainoillut järjen ja tunteen, pelon ja luottamuksen, uhkien ja mahdollisuuksien ristitulessa. Näistä päivistä karkeasti laskien puolet on sellaisia, joina on oltu joko koko päivä tai ainakin käyty sairaalassa tai sitten kotona on käynyt kotisairaala (luojalle tai kenelle vaan muuten kiitos siitä palvelusta). Näinä jokaisena päivänä on silmätysten syövän ja tosiasioiden kanssa. Viisas lääkäri sanoi tuolloin 436 päivää sitten, että vältä googlettamasta tautiin liittyviä asioita. Viisas lääkäri, viisas neuvo, en googleta. Samana päivänä sain juuri lapseni syöpää koskevan teoksen käteeni. Siinäkään en ole päässyt johdantoa pidemmälle. Puolisoni sen sijaan on lukenut kirjan kannesta kanteen. Kertoo sitten minulle pienissä erissä sitä nippelitietoa, mitä aivoni eivät pysty ottamaan vastaan.
En ole lukenut, koska se on pelottanut. Olen pelännyt faktatietojen vievän energiaa siltä näkökulmalta, mistä tätä koko helvettiä haluan katsoa. Ovatpa asiat olleet tässä 436 päivän aikana miten huonosti tahansa, olen luottanut. Luottanut siihen, että kaiken tarvitsemani tiedon saan lastani hoitavilta lääkäreiltä. Kyllä se absurdilta tuntuisi, että minä tällä kokemuksella ja koulutuksella löytäsin Googlesta jonkin maata mullistavan hoitoratkaisun, mistä lääkärit eivät olisi tietoisia. Toisaalta taas olen ajatellut, että minun tehtäväni äitinä on pitää toivo yllä niinäkin hetkinä, kun sitä ei tunnu olevan. Olen ajatellut, että jos minä kadotan toivon, katoaa siinä kaikki muukin. Karkeat faktat, ennusteet ja prosentit syövät tilaa siltä toivolta, jonka minä toden totta tarvitsen -ihan kaiken. Onko se naiviutta vai viisautta, en tiedä. Mutta sen tiedän, että tämän luottamuksen ja toivon voimalla jokainen surkeakin päivä on eletty täysillä. Ei ole jääty voivottelemaan sitä kaikkea, mistä on jääty paitsi vaan, mikä juuri tänään on mahdollista. Se on voinut olla disco sairaalassa tai piknik olohuoneen lattialla. Juuri hiljattain eräs toisen syöpälapsen äiti muisteli hymyssäsuin vuoden takaista syksyä. Muisteli miettineensä osaston käytävällä kulkiessaan, miksi yksi huoneista oli muuten pimeä, mutta eriväriset valot vilkkuivat vimmatusti ja sisältä raikui musiikki täysillä volyymeilla.
Me olimme juuri saaneet huonoja uutisia sen hetkisestä tilanteesta. Lapseni ei ehkä selviä. Ei voinut jäädä tuleen makaamaan, oli pakko toimia. Piti taas tehdä niitä paljon puhuttuja päätöksiä ja päättää antaako vallan pelolle vai toivolle ja luottamukselle. Yhden kokonaisen yön läpeensä itkeneenä päädyin jälkimmäiseen. Ja kyllä, öitä on käytetty itkemiseen tämän jälkeenkin ja niistä öistä kauneimpina muistoina alkaakin olla äsmarketin muovikassien kokoiset silmäpussit. Vielä niiden takaa näkee, mutta ei sellaista valokynää ole keksittykään, joka näihin enää auttaisi. Siinä kaiken kauheuden keskellä mietimme, mitä hauskaa juuri nyt voisi tehdä. Potilas itse toivoi pääsevänsä discoon ja niinpä osaston luvalla hänelle sellainen huoneeseen järjestettiin. Koristeltiin sairaalahuone ilmapalloilla, serpentiinillä ja jouluvaloilla sekä hankittiin huoneeseen pyörivä, värikäs discopallo. Siellä me sitten sitten tykitettiin läpi koko JVG:n ja Antti Tuiskun tuotanto. Sillä hetkellä surulla ei ollut sijaa siinä huoneessa. Tämän kaiken mahdollistamisesta olen osaston henkilökunnalle kiitollinen lopun ikääni. Jossain syvällä sisälläni oli luottamus siihen, että sanoivat muut mitä tahansa, tästä jollakin tavalla selvitään eteenpäin. Ja niin kuin eräs osaston ihanista hoitajista tuolloin sanoi: "Toivoa sinulta ei voi viedä kukaan". Ei voinut, eikä vienyt. Hippusellisellakin toivoa pärjää jo pitkälle. Ja on pärjännyt. Niin sitä vain jollakin kumman voimalla tuosta suosta noustiin ja yhdessä jatketaan eteenpäin.
Olenhan minä miettinyt, miten tämä kaikki vaikuttaa meihin kaikkiin? Tai näihin lapsiin, jotka seuraavat tätä kaikkea tässä vieressä. Uhkaako heitä lopunikäinen traumatisoituminen vai onko tässä kaikessa mahdollisuus? Mahdollisuus nähdä elämä erilaisin, myötätuntoisin silmin. Osaavatko nämä lapset arvostaa elämää ja terveyttä eri tavalla. Oppivatko empaattisuutta, toisten huomioon ottamista, tunteista puhumista (koska sitä, sitä meillä toden totta tehdään), pikkuasioista nillittämättä olemista ja asioiden tärkeysjärjestykseen laittamista? Tällä 436 päivän kokemuksella sanon, että oppivat. Voin sitten seuraavan 436 päivän jälkeen arvioida tilannetta uudelleen.
Päädyin omassa pelko - luottamus/ uhka - mahdollisuus -tilinpäätökseni plus merkkiseen lopputulemaan. Oli valaisevaa kokea näkevänsä elämässään tällä hetkellä enemmän mahdollisuuksia kuin koskaan. Luottaa siihen, että elämä kantaa päivästä toiseen, vaikka tuntuisi miltä. Päädyin olla lisäämättä ainakaan toistaiseksi järki - tunne -sektorilla järjen määrää. Koen, ettei se juuri nyt ole tämän enempää tarpeellista. Niin kauan kuin sydän on täynnä rakkautta tästä sekalaisesta sirkuksesta, annan tilanteen olla juuri näin. Mutta, ettei tämä nyt niin hemmetin ruusuiselta vaikuttaisi (koska sitähän tämä ei tietysti aina silti ole), muistui mieleeni tämän tilinpäätöksen tiimellyksessä yksi merkittävä tilastotappio. Hetki, jolloin olin mielestäni niin kertakaikkiaan järkevä. Pelkäsin ja näin tulevaisuudessa pelkkiä uhkia. Kai senkin mustan hetken läpikäyminen näin jälkeenpäin voisi hyväksi olla. Tai opiksi... Mutta ei sitä nyt enää tähän saa mahtumaan. Jääköön ensi kertaan. Otsikoksi laitan: "meidän täytyy kuule nyt erota".
Otsikon viereen kuuluu laittaa nenäliinavaroitus
VastaaPoistaTeidän rinnalla kulkeneena herkistää 💕 t.susirajan jengi
Niimpä..Mitä tuohon nyt sitten lisäisi. En mitään. Tätä blogia joskus mietin, siinä ihminen laitta itsensä niin auki. Purkaa kaikki tunteensa. Mielestäni se on hyvä asia. Hyvä tapa selviytyä täsätäkin elämän vaiheesta. Toisaalta, siinä antaa aina jollekin aseet lyödä/käydä
VastaaPoista"käsiksi".. heikkoon kohtaan. Siltikin pidän tätä hyvänä, hienona juttuna, selviytyä. Saattaa olla vielä apua jollekin muullekin selviytyä.
Muistan hyvin tuon "diskohuoneen", ei sitä sairaalahuoneeksi tunnistanut muuta kuin monitorista ja niistä monista letkuista mitkä roikkui telineessä. Siinä luotiin sitä henkistä hyvinvointia todella paljon. Nyt jälkeen voi todeta että varmasti auttoi..:) Niin että joustoa on löytynyt myös kyseiseltä osastolta hyvin paljon..
Olen uskonut ja uskon että se positiivisuus, kaiken surun ja sen murheen keskellä on se kantava voima. Uskoa vaan siihen hyvään, että täältä elämä tullaan. Tultu on..
Tässä on saanut huomata miten hemmetin järkevä joku voi olla tuo sairauden kanssa. Jos se ei ole kasvattanut ei sitten mikään. Heitä ihan kaikkia läheisiä. Paljon. Uskon että koko sitä kaveriporukkaa se kasvattaa. Antaa varmasti ymmärrystä elämään.
Siitä mustasta hetkestä.. Minusta se on juuri se mikä eniten kasvattaa, vahvistaa ja antaa ymmärrystä elämään. Kun oikein käy syvällä. Usko ja luottamus elämään nostaa sieltä ja takuulla on henkisesti vahvempi. Että, siihen tunteeseen vaan..Eropaperit sisään.. <3
Vaari
elämään, omaan sisimpään.
Voimia ❤
VastaaPoista