Jaettu taakka

Piti kyllä kirjoittaa alunperin ihan toisesta aiheesta, mutta syötyäni äsken pakastimesta siskon mieheltä saamani korvapuustin, tuli sellainen olo, että pitää kirjoittaakin tästä. Ei korvapuusteista, mutta ystävyydestä, yhteisöllisyydestä, auttamisesta - antamisesta ja saamisesta.

Satuin itse syntymään kolmihenkiseen, yksilapsiseen perheeseen. 12 vuoden iässä tämä typistyi vanhempieni erottua pääosin kahden hengen perheeseen. Jos eteistämme lapsuuden kodissani katsoi, ei sitä tosin heti olisi uskonut. Meidän tuulikaappimme oli kenkiä väärällään päivittäin. Laumasielu, sellainen olen ollut aina. Aikuisiällä, erottuani lasteni isästä, otin sitten valtuudet muodostaa koko perhekäsitykseni uudelleen.

Nykyisen parisuhteeni alkuaikoina mieheni silmät pyöreänä katseli elämääni ja sitä läheisten ihmisten virtaa. Olin kyllä jo etukäteen kertonut, että tietyt asiat elämässäni ovat erityisen merkityksellisiä ja ystävät ovat näistä yksi. Kotini oli muodostunut paikaksi, jonka keittiönpöydän ääressä ratkottiin ongelma jos toinenkin, iloittiin hyvistä asioista ja itketiin pettymyksistä. Yhdessä. Olin jo vuosia kutsunut lähimpiä ihmisiäni italialaistyyppiseksi perheekseni. Perhekäsitykseni kun on sen kaltainen, ettei se rajoitu verisukulaisuuteen, vaan käsittää joukon ihmisiä, jotka rakastavat toisiaan, välittävät toisistaan ja pitävät toistensa puolta. Ehkä tämä ajatusmalli on helpottanut nykyisen uusperheenikin kanssa ja onneksi ajatusmaailmamme on avomieheni kanssa tästä asiasta sama. Meidän omaan "ydinryhmään" kuuluu kaksi aikuista ja neljä lasta. Näistä neljästä lapsesta huolehditaan yhdessä tasavertaisesti huolimatta siitä, kenen nimi kunkin lapsen syntymätodistuksessa lukee kohdassa äiti tai isä.

Itse sain 14 vuotta sitten itselleni pikkusiskon. Siskon, mitä koko lapsuusikäni niin kovin olin kaivannut ja odottanut. Meidän sukupuustamme ei löydy yhtäläisyyksiä, eikä suonissamme virtaa sama geeniperimä, mutta henkinen yhteys on sitäkin vahvempi.  Kun tapasin tämän ennalta minulle täysin tuntemattoman ihmisen ensimmäisen kerran, tuli tunne, kuin olisin tuntenut hänet aina. Se oli jollakin tavalla erityinen tunne, erityisen lämmin ja läheinen tunne. Siitä hetkestä lähtien hän on ollut siskoni. Ja minä hänen. Hänen suhteensa vahva hoivaviettini on ollut erityisen vahva. Vuosia vuosia sitten, hänen ollessaan vielä sinkkunainen, hän saattoi muille ystäville tai äidilleen kertoa, että "huh huh oli taas sellainen viikonloppu, ettei parane isosiskolle kaikkea kertoa". Tai kun hän reilut 10 vuotta sitten oli hommaamassa itselleen Stockmannin luottokorttia, minä olin sitä mieltä, ettei hän herravarjele missään nimessä voi sellaista hankkia. Tulee kuitenkin hätäpäisyyksissään hankkineeksi luotolla yhtä ja toista ja pian on velkakierre valmis! Ei sitä sitten silloin postitettu, sitä hakemusta. Huvittavinta tässä kaikessa lienee se, ettei hänellä edelleenkään - lähes nelikymppisenä, ole luottokorttia. Toisinaan hätkähdän itsekin, kun puhun siskostani jonkun vanhemman tuttavan kanssa ja hän äityy epäuskoisena ääneen pohtimaan, ettei muistanutkaan minulla olevan siskoa. Totean siihen, että juu ei vielä lukiossakaan, sittemmin kyllä.

 Italialaistyyppisen perheeni erikoinen ja yllättävä asia monille on, että muutama lähimmistä ystävistäni on miehiä. Se tuntuu olevan mahdoton yhtälö monille ymmärtää -miehen ja naisen välinen ystävyys. Väen vängällä siihen on monien saatava jokin eroottinen lataus, koska eiväthän miehet ja naiset voi olla keskenään läheisiä ystäviä ilman jotakin seksuaalista viritystä. Ja saamieni tietojen mukaan viriilejä nämä miehet kyllä ovat, mutta taajuudet on viritetty aivan johonkin muualle kuin meidän ystävyytemme väliin. Ystävinä nämä miehet ovat todellisia timantteja. Eivät juuri mielistele, vaikka joskus niin toivoisikin ja rehellinen mielipide tulee asiasta kuin asiasta. Ja tässä vuosien saatossa on heidän miehiselle näkökulmalleen ollut kyllä käyttöä usemmankin kerran. Enkä kyllä ole kynttilää vakan alle itsekään mielipiteideni suhteen koskaan laittanut. Vahvasti on ollut naisnäkökulma keskusteluissa edustettuna. Näinä tasa-arvon aikoina ei kaiketi saisi enää mies-, naisnäkökulmasta edes puhua... mutta puhun silti, koska niitä me olemme - miehiä ja naisia.

Kuluneen vuoden aikana olen pohtinut ja miettinyt ystävyyttä erityisen paljon. Voisin kirjoittaa jokaisesta elämäni merkkihenkilöstä oman kirjoituksen. Osa on ollut ystäviäni jo toistakymmentä vuotta ja osa paljon lyhyemmän ajan. Tämä kulunut vuosi on tuonut elämääni monta ihanaa ja upeaa uutta ystävää. Ihmistä, joiden kanssa on syntynyt syvä yhteys. Jokaisella näillä on aivan oma erityinen merkityksensä. Useat ihmiset ovat kysyneet, miten tämänkaltaisessa tilanteessa voi jaksaa, missä nyt vuoden olen elänyt tai mikä auttaa jaksamaan. Omalla kohdallani vastaus on ollut helppo. Läheiset ihmiseni. Ehkä senkään vuoksi tämä kuluneen vuoden äärimmäisen raskas taakka ei ole painanut meistä kenenkään hartiota täysin maahan, koska taakan paino on jakaantunut niin monen kannettavaksi. Siitä hetkestä, kun lapseni sairastui ja kaikki muuttui, laitoimmme pystyyn viestiryhmän. Niin käytännön asioiden kuin ahdistuksenkin jakamiseksi. Minä lähestulkoon asuin sairaalassa ja avopuolisoni hoiti työnsä ohella kaiken muun kotiin ja lapsiin liittyvän. Viestiryhmässä sitten kysyttiin apua, kun tarvittiin ja viiden minutin päästä oli hommat jaettu; kuka vie minkäkin lapsen mihinkin harrastukseen ja kuka tulee laittamaan muut lapset nukkumaan, kun puoliso on töissä ja minä sairaalassa. Yhtä ainoaa kertaa yksikään ongelma ei ole jäänyt ilman ratkaisua tai ahdistus ilman jaettua osoitetta.

Yksi hienoimmista asioista on tietysti myös se, että lapsillamme on lähellä näin paljon turvallisia ja välittäviä aikuisia. Väittäisin, ettei voi olla lapselle kovin huono asia tuntea olevansa rakastettu muidenkin kuin omien vanhempien osalta ja oppia, että asioista selviää yhdessä. Ei ole häpeä pyytää apua ja tarvita toista. Tai miten tärkeää on auttaa ja tehdä yhdessä. Jos tämän kaiken lähimmäisenrakkauden kykenen omille lapsilleni välittämään ja siirtämään eteenpäin, olen onnistunut äitinä jo paljossa. Sillä siitä tässä elämässä paljolti on kyse. Ei pelkästään, mitä minä itselleni olen tai saavutan, vaan mitä olen toisille.

kuva: Anna-Mari West

"Kerro minulle, millaisia sinun ystäväsi ovat, niin minä kerron millainen sinä olet" sanoo vanha elämänviisaus. Mietin tätä lausetta eniten sellaisina päivinä, kun ei oman itsensä kanssa ole ihan se paras mahdollinen voittajaolo. Sillä kun katsoo, miten upeita, viisaita, hyväsydämisiä, lämpimiä, positiivisia, auttavaisia, aitoja, huumorintajuisia ja rehellisiä ihmisiä olen ystävikseni vuosien varrella saanut, en aivan sysipaska ihminen voi olla itsekään.