Jaettu taakka

Piti kyllä kirjoittaa alunperin ihan toisesta aiheesta, mutta syötyäni äsken pakastimesta siskon mieheltä saamani korvapuustin, tuli sellainen olo, että pitää kirjoittaakin tästä. Ei korvapuusteista, mutta ystävyydestä, yhteisöllisyydestä, auttamisesta - antamisesta ja saamisesta.

Satuin itse syntymään kolmihenkiseen, yksilapsiseen perheeseen. 12 vuoden iässä tämä typistyi vanhempieni erottua pääosin kahden hengen perheeseen. Jos eteistämme lapsuuden kodissani katsoi, ei sitä tosin heti olisi uskonut. Meidän tuulikaappimme oli kenkiä väärällään päivittäin. Laumasielu, sellainen olen ollut aina. Aikuisiällä, erottuani lasteni isästä, otin sitten valtuudet muodostaa koko perhekäsitykseni uudelleen.

Nykyisen parisuhteeni alkuaikoina mieheni silmät pyöreänä katseli elämääni ja sitä läheisten ihmisten virtaa. Olin kyllä jo etukäteen kertonut, että tietyt asiat elämässäni ovat erityisen merkityksellisiä ja ystävät ovat näistä yksi. Kotini oli muodostunut paikaksi, jonka keittiönpöydän ääressä ratkottiin ongelma jos toinenkin, iloittiin hyvistä asioista ja itketiin pettymyksistä. Yhdessä. Olin jo vuosia kutsunut lähimpiä ihmisiäni italialaistyyppiseksi perheekseni. Perhekäsitykseni kun on sen kaltainen, ettei se rajoitu verisukulaisuuteen, vaan käsittää joukon ihmisiä, jotka rakastavat toisiaan, välittävät toisistaan ja pitävät toistensa puolta. Ehkä tämä ajatusmalli on helpottanut nykyisen uusperheenikin kanssa ja onneksi ajatusmaailmamme on avomieheni kanssa tästä asiasta sama. Meidän omaan "ydinryhmään" kuuluu kaksi aikuista ja neljä lasta. Näistä neljästä lapsesta huolehditaan yhdessä tasavertaisesti huolimatta siitä, kenen nimi kunkin lapsen syntymätodistuksessa lukee kohdassa äiti tai isä.

Itse sain 14 vuotta sitten itselleni pikkusiskon. Siskon, mitä koko lapsuusikäni niin kovin olin kaivannut ja odottanut. Meidän sukupuustamme ei löydy yhtäläisyyksiä, eikä suonissamme virtaa sama geeniperimä, mutta henkinen yhteys on sitäkin vahvempi.  Kun tapasin tämän ennalta minulle täysin tuntemattoman ihmisen ensimmäisen kerran, tuli tunne, kuin olisin tuntenut hänet aina. Se oli jollakin tavalla erityinen tunne, erityisen lämmin ja läheinen tunne. Siitä hetkestä lähtien hän on ollut siskoni. Ja minä hänen. Hänen suhteensa vahva hoivaviettini on ollut erityisen vahva. Vuosia vuosia sitten, hänen ollessaan vielä sinkkunainen, hän saattoi muille ystäville tai äidilleen kertoa, että "huh huh oli taas sellainen viikonloppu, ettei parane isosiskolle kaikkea kertoa". Tai kun hän reilut 10 vuotta sitten oli hommaamassa itselleen Stockmannin luottokorttia, minä olin sitä mieltä, ettei hän herravarjele missään nimessä voi sellaista hankkia. Tulee kuitenkin hätäpäisyyksissään hankkineeksi luotolla yhtä ja toista ja pian on velkakierre valmis! Ei sitä sitten silloin postitettu, sitä hakemusta. Huvittavinta tässä kaikessa lienee se, ettei hänellä edelleenkään - lähes nelikymppisenä, ole luottokorttia. Toisinaan hätkähdän itsekin, kun puhun siskostani jonkun vanhemman tuttavan kanssa ja hän äityy epäuskoisena ääneen pohtimaan, ettei muistanutkaan minulla olevan siskoa. Totean siihen, että juu ei vielä lukiossakaan, sittemmin kyllä.

 Italialaistyyppisen perheeni erikoinen ja yllättävä asia monille on, että muutama lähimmistä ystävistäni on miehiä. Se tuntuu olevan mahdoton yhtälö monille ymmärtää -miehen ja naisen välinen ystävyys. Väen vängällä siihen on monien saatava jokin eroottinen lataus, koska eiväthän miehet ja naiset voi olla keskenään läheisiä ystäviä ilman jotakin seksuaalista viritystä. Ja saamieni tietojen mukaan viriilejä nämä miehet kyllä ovat, mutta taajuudet on viritetty aivan johonkin muualle kuin meidän ystävyytemme väliin. Ystävinä nämä miehet ovat todellisia timantteja. Eivät juuri mielistele, vaikka joskus niin toivoisikin ja rehellinen mielipide tulee asiasta kuin asiasta. Ja tässä vuosien saatossa on heidän miehiselle näkökulmalleen ollut kyllä käyttöä usemmankin kerran. Enkä kyllä ole kynttilää vakan alle itsekään mielipiteideni suhteen koskaan laittanut. Vahvasti on ollut naisnäkökulma keskusteluissa edustettuna. Näinä tasa-arvon aikoina ei kaiketi saisi enää mies-, naisnäkökulmasta edes puhua... mutta puhun silti, koska niitä me olemme - miehiä ja naisia.

Kuluneen vuoden aikana olen pohtinut ja miettinyt ystävyyttä erityisen paljon. Voisin kirjoittaa jokaisesta elämäni merkkihenkilöstä oman kirjoituksen. Osa on ollut ystäviäni jo toistakymmentä vuotta ja osa paljon lyhyemmän ajan. Tämä kulunut vuosi on tuonut elämääni monta ihanaa ja upeaa uutta ystävää. Ihmistä, joiden kanssa on syntynyt syvä yhteys. Jokaisella näillä on aivan oma erityinen merkityksensä. Useat ihmiset ovat kysyneet, miten tämänkaltaisessa tilanteessa voi jaksaa, missä nyt vuoden olen elänyt tai mikä auttaa jaksamaan. Omalla kohdallani vastaus on ollut helppo. Läheiset ihmiseni. Ehkä senkään vuoksi tämä kuluneen vuoden äärimmäisen raskas taakka ei ole painanut meistä kenenkään hartiota täysin maahan, koska taakan paino on jakaantunut niin monen kannettavaksi. Siitä hetkestä, kun lapseni sairastui ja kaikki muuttui, laitoimmme pystyyn viestiryhmän. Niin käytännön asioiden kuin ahdistuksenkin jakamiseksi. Minä lähestulkoon asuin sairaalassa ja avopuolisoni hoiti työnsä ohella kaiken muun kotiin ja lapsiin liittyvän. Viestiryhmässä sitten kysyttiin apua, kun tarvittiin ja viiden minutin päästä oli hommat jaettu; kuka vie minkäkin lapsen mihinkin harrastukseen ja kuka tulee laittamaan muut lapset nukkumaan, kun puoliso on töissä ja minä sairaalassa. Yhtä ainoaa kertaa yksikään ongelma ei ole jäänyt ilman ratkaisua tai ahdistus ilman jaettua osoitetta.

Yksi hienoimmista asioista on tietysti myös se, että lapsillamme on lähellä näin paljon turvallisia ja välittäviä aikuisia. Väittäisin, ettei voi olla lapselle kovin huono asia tuntea olevansa rakastettu muidenkin kuin omien vanhempien osalta ja oppia, että asioista selviää yhdessä. Ei ole häpeä pyytää apua ja tarvita toista. Tai miten tärkeää on auttaa ja tehdä yhdessä. Jos tämän kaiken lähimmäisenrakkauden kykenen omille lapsilleni välittämään ja siirtämään eteenpäin, olen onnistunut äitinä jo paljossa. Sillä siitä tässä elämässä paljolti on kyse. Ei pelkästään, mitä minä itselleni olen tai saavutan, vaan mitä olen toisille.

kuva: Anna-Mari West

"Kerro minulle, millaisia sinun ystäväsi ovat, niin minä kerron millainen sinä olet" sanoo vanha elämänviisaus. Mietin tätä lausetta eniten sellaisina päivinä, kun ei oman itsensä kanssa ole ihan se paras mahdollinen voittajaolo. Sillä kun katsoo, miten upeita, viisaita, hyväsydämisiä, lämpimiä, positiivisia, auttavaisia, aitoja, huumorintajuisia ja rehellisiä ihmisiä olen ystävikseni vuosien varrella saanut, en aivan sysipaska ihminen voi olla itsekään.

Vuoristoradassa

"There are moments which mark your life. Moments when you realize nothing will ever be the same and time is divided into two parts, before this and after this".
-Unknown-

Elokuun 2. ja 3. päivän välisen yön viime vuodelta muistan takuulla lopun elämääni. Minä muistan, mieleni ja kehoni muistaa. Sinä yönä sain kuulla ne sanat, joita kukaan vanhempi ikimaailmassa ei haluaisi kuulla. Lapsellani on syöpä. Makasin yön lasten syöpäosaston lattialla ja muistan miettineeni vain; "miten helvetti meille voi käydä näin". Mitään muuta en ensimmäisistä päivistä muistakaan.

Sitä ajattelee ja luulee, kotisohvalla Elämä lapselle -konsertin inserttejä katsoessaan ja koskettavia tarinoita kuunnellessaan, olevansa turvassa. Miettii, että "tuo on järkyttävän kauheaa" tai "ei tuollaisesta voi selvitä" tai "tämä ei voi olla totta". Sitten yhtenä syksyisenä yönä tajuaa olevansa juuri yksi niistä vanhemmista. Ja se kaikki kauheus onkin ihan sitä totisinta totta. On etsittävä se oma pelastusrenkaansa, minkä turvin selviää ja pysyy pinnalla.

Hyvin nopeasti kävi tuolloin selväksi, että uunituore uusperhe-elämämme tulee muuttumaan täysin. Voisin vetää kalenterissani viivan jokaisen tulevaisuuteen suunnitellun asian yli. Tulisin jäämään kotiin hoitamaan vakavasti sairasta lastani. Osaston hoitajat antoivatkin tärkeän ja kullanarvoiseksi osoittautuneen neuvon; hävitä vanha kalenterisi, et tee sillä pitkään aikaan mitään. Tein työtä käskettyä. Viikon ajan mietimme avopuolisoni kanssa, miten juuri me tämän asian kanssa elämme ja miten me jatkamme tästä eteenpäin. Meillä oli vajaan vuoden mittainen suhde yhdessä takana. Olimme juuri muuttaneet yhteen, ruusunpunaiset lasit päässä ja hattaralinnat rakennettuna. Ja nyt kävikin näin. Jatkammeko elämäämme niinkuin mitään ei olisi tapahtunut ja sulkeudumme poteroomme, vai kerrommeko asiasta avoimesti ja koitamme selviytyä.  Tuskin on olemassa oikeaa tai väärää tapaa toimia. Kukin toimii omaan persoonaansa ja tilanteeseensa sopivalla tavalla. Me päätimme kertoa asiasta julkisesti ja meidän kohdallamme se oli hyvä päätös. Se on tuonut mukanaan valtavan paljon sellaista, mistä olisimme jääneet paitsi, jos olisimme valinneet toisin. Ehkä ammattini, ehkä persoonani johdosta olen aina uskonut siihen, että yhdessä asiat ovat helpompia kuin yksin. Se ajatus kai tätäkin päätöstä ohjasi. Hyvä, että ohjasi.

Alussa joutui myös valitsemaan,  miten tämän kaltaiseen kriisiin suhtautuu. Siinä on tuhannen taalan paikka uhriutua ja lyödä hanskat tiskiin. Alkaa nähdä ympärillään vain mustaa. Heittäytyä olemaan ja odottamaan ajan kulumista ja sitä päivää, kun kaikki olisi taas hyvin. Muitakin vaihtoehtoja toki on. Me päätimme valita optimistisuuden ja positiivisuuden. Aluksi täysin keinotekoisestikin. Päätimme tehdä jokaisesta päivästä parhaan mahdollisen. Sitä se nimenomaan oli -päätös! Ja se päätös piti tehdä jokaisena aamuna uudelleen. Ilman tätä päätöstä suru, pelko ja ahdistus olisi ottanut vallan. Syönyt kaiken sen voiman ja energian, minkä tarvitsimme siihen, että jokainen perheemme jäsen selviytyisi eteenpäin. Joka ikisenä päivänä olen joutunut muistuttamaan itselleni: en voi vaikuttaa kaikkiin elämässäni tapahtuviin asioihin, mutta voin vaikuttaa siihen, miten niihin itse suhtaudun.

Helppoa eikö totta? Ei niin! Tätä mantraa hoen silti itselleni päivittäin edelleen ja käyn aamuisin peiton alla yksinpuhelua. Toisinaan murehdin, itken, turhaudun, suutun ja haistatan positiivisuudelle ja mantroille paskat. Päätyen (ainakin toistaiseksi) aina kuitenkin siihen lopputulemaan, että vain minä voin vaikuttaa siihen, millainen päivä tästä minulle ja läheisilleni tulee. Syöpä ei häviä tai lakkaa olemasta sillä, että siitä ei puhu tai sitä vihaisi kuinka ja paljon. Tai katkeroituisi kysyen miksi juuri meille piti käydä näin? Senkin toki olen tehnyt. Saamatta vastausta. Tuhanteen kertaan olen muistuttanut itselleni: "se mihin keskityt, se lisääntyy". Mihin siis haluan keskittyä? Siihen, että jokainen päivä yhdessä olisi paras mahdollinen. Niillä resursseilla ja reunaehdoilla, mitä käytettävissä on. Ei sitten kun, vaan nyt. Tänään.

Mietin myös omissa mielikuvissani tilanteen, jossa saisin tietää, etten välttämättä eläisi kovin pitkään. Mietin, miten itse haluaisin viettää ne jäljellä olevat päivät. Tai miten toivoisin läheisteni viettävän niitä kanssani. Haluaisinko kaikkien käyttävän aikansa sen miettimiseen, miksi näin kävi. Tai itkevän ja surevan jo ennalta tulevaa. Vai haluaisinko läheisteni kanssa toteuttaa kaikki olemassa olevat ja toteutettavissa olevat haaveeni, juhlia kaikki juhlat ja nauraa kaikki naurut. Tehdä juuri ne kaikki asiat, jotka tekisivät minut onnellisimmaksi ikinä. Valitsin mielessäni tämän iloisemman tavan ja tämän ajatusleikin jälkeen moni asia on ollutkin selkeämpi. Koska voiko meistä oikeastaan kukaan tietää, mitä huominen tuo tullessaan.

Tässä tunteiden vuoristoradassa, missä toivo ja epätoivo, kiitollisuus ja katkeruus, vihaisuus ja onnellisuus, voimattomuus ja voimallisuus vaihtelevat, istun yhä edelleen. Onneksi en ole istunut, enkä istu siinä yksin. Siinä istuu jokainen, kenen kanssa tämän asian olen saanut jakaa. Ja yhdessä se istuminen on huomattavasti helpompaa ja mukavampaa kuin yksin.