Näytetään tekstit, joissa on tunniste positiivisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste positiivisuus. Näytä kaikki tekstit

torstai 26. huhtikuuta 2018

Älä tule paha stressi, tule hyvä stressi

 Kun tätä blogia viime syksynä aloitin, kerroin ottavani tämän osittain tutkimusmatkana omaan mentaalimaailmaani. Halusin tutkia myös näin yhden naisen empiirisillä tutkimusmetodeilla, miten hyvin pystyn itselleni mielenvalmennuksen oppeja hyödyntämään. Ja ylipäätään pystynkö. Saanko tämän aika ajoin järjettömyyksiin kohoavan tunnekuohun talttumaan ja kykenenkö valmentamaan itse itseäni -elämään itse niiden ajatusten mukaan, jotka hyödyllisiksi koen. 




Takana on 21 kuukautta jatkuvaa stressiä. Stressistä sinänsä voisi kirjoittaa paljonkin. Sitä on hyvää ja vähemmän hyvää. "Hyvä stressi" ja stressihormonit saavat meidät toimimaan, antavat virtaa ja pitävät liikkeessä. Hyvän stressin tilassa kykenemme parhaisiin mahdollisiin suorituksiin, vireystilamme on optimaalinen eli juuri siihen hetkeen paras mahdollinen ja meillä on mainio, paljon puhuttu ja markkinoitu flow -tila. Oleellista tälle hyvän stressin tilalle on hallinnan tunne. Tunne siitä, että homma on niin sanotusti hanskassa ja hanskat tallessa. Selkokielellä sanottuna tuntee olevansa tilanteen päällä. Millainen se hyvän stressin taso ja tila sitten kullakin ihmisellä on, vaihtelee tietysti ihmisestä riippuen. 




Minä kuulun niihin tyyppeihin, jotka toimivat parhaiten paineen alla. Liika joutenolo lamaannuttaa ja saan entistä vähemmän aikaan yhtään mitään. Ajatusten kanssa on sama. Pienessä kiireessä ajatukset ovat kirkkaita ja selkeitä, liika joutenolo puurouttaa sekä aivot että ajatukset. Oleellista tässäkin on kuitenkin se, että tuntee hallitsevansa tilanteen tai ainakin niin, että kokee itsellään olevan mahdollisuus vaikuttaa asioihin. 21 kuukautta sitten kaatui koko maailma ja stressi lakkasi olemasta hyvää. Vaikka melko pian sainkin tästä kaatuneesta maailmastani suurimman osan jälleen kasaan, pitivät päivittäinen pelko, jatkuvat itsestä riippumattomat muutokset tai se, ettei tiennyt, missä seuraavana päivänä päiväänsä viettää, huolen stressin kroonistumisesta.  Olen nyt alkanut miettiä, miten nämä tähän astiset 630 päivää huonon stressin kortisolimyrskyssä ovat aivoihini vaikuttaneet. Huomaan yhä useammin ja useammin "aivojen jumittavan". Se on piinallista ja kaltaiselleni nopeatempoiselle ihmiselle hemmetin ärsyttävää. Tuntuu kuin päässä olisi puolikohmeista, jo parhaat päivänsä nähnyttä dieselöljyn kesälaatua tammikuun paukkupakkasissa. Ei valu, tipu eikä lirise, vaikka kuinka ravistaa ja vatkaa. Olen jotenkin alkanut ymmärtää, miltä ikääntyneistä ihmisitä tuntuu, kun ennen pää leikkasi kuin partahöylä, mutta iän karttuessa kaikki on jotenkin kankeaa. Itselläni mittarissa on tulevalla viikolla vasta 4 ja 0, enkä millään jaksa uskoa, että täyttäisin vielä siltä osin ikäihmisen kriteerejä, mutta sitä olen kyllä miettinyt, täyttävätkö aivoni jo 100. Senkin tiedän, että pitkään jatkuessaan krooninen stressi on omiaan sairastuttamaan sekä kehon että mielen. 


kuva: Studio Harri Hinkka


Hetkittäin sitä tuntee olevansa tikittävä aikapommi. Vieteri venyy ja venyy, koska on pakko ja on vaan jaksettava. Mutta tottahan sen väsymyksen olotilassa huomaa. Miksi tätä juuri nyt sitten niin mietin? Mietin, koska heräsin tällä sairaalajaksolla siihen tosiasiaan, että hoidot ovat loppusuoralla. Eivät lopussa, mutta loppusuoralla. 630 päivän mittainen mutkikas ja hetkittäin umpisolmussakin ollut tunneli näyttää melko suoralta ja sen päässä pilkottaa valo. Tajusin, että tämä 21 kuukautta kestänyt elämä tällaisenaan tulee muutaman kuukauden kuluttua päätepisteeseen. Osittain ainakin. Lapsi aloittaa koulun ja minä jonakin kauniina päivänä työt. Ja siitä se ahdistus sitten iski. Voitteko kuvitella?! Juuri siitä, että lääkäri "erehtyi" iloisena näitä tulevaisuuden kuvia maalailemaan. Lapsi kommentoi keskustelun jälkeen haluavansa olla taas vauva ja minä menin muuten vaan häiriötilaan. Nyt piti olla iloinen ja onnellinen -innostunut ja täynnä tarmoa, mutta me menimme lapseni kanssa vikatilaan molemmat.




Lapsi on odottanut koulun alkua ja jännittänyt saako aloittaa koulun syksyllä muiden kanssa ja minä ollut salaa kateellinen muiden työelämistä. Ja nyt kun niitä mahdollisuuksia tarjoillaan, alkaakin pelottaa. Kroonistuneessa stressitilassa sitä näkee mieluummin, tai ainakin helpommin, ympärillään uhkia kuin mahdollisuuksia. Lääkärin toiveikkaat sanat saavat aikaan sellaisen lumipalloilmiön, että olisivat olleet Alpeillakin ihmeissään. Nopealla temmolla yksi uhka-ajatus johti toiseen ja toinen kolmanteen ja tällä tavalla edeten päädyttiin lopulta uhkakuvaan numero 6243. Ja tämä kaikki tapahtui kohdallani erittäin jouhevasti ja nopeasti. Muutos pelottaa vaikka se olisi positiivistakin. Ja jollakin tavalla tässä tilanteessa mieli hakeutuu miettimään kaikkia mahdollisia uhkia. Mitä jos kaikki ei kuitenkaan mene niin kuin tässä nyt mietitään? Entä jos tuleekin takapakkia? Pärjääkö lapsi koulussa, kun on ollut jo kaksi vuotta pelkästään koti- ja sairaalahoidossa? Miten siellä työpaikalla ollaan? Entä jos pää ei toimi ja muisti palaudu? Mieli on täynnä juuri niitä ajatuksia -negatiivisia uhka-ajatuksia, joita jokaista värittää pelko.




Jos on krooninen stressi haitallista, on sitä myös myös negatiivinen, itselle vahingollinen ajattelu. Tapa ajatella aiheuttaa varmasti vähintään yhtä paljon stressiä, kuin mikään ulkoinen tekijä. Hyvin pitkältihän henkisessä hyvinvoinnissa on kyse ajattelusta ja siitä, miten hyvin niitä ajatuksiaan hallitsee. Miten kestää ja sietää niitä asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Miten pitkälle antaa niiden uhkalumipallojen vyöryä ja lumivyöryn kasvaa. Osaako palauttaa ajatuksensa siltä uhkapolulta luottamuksen polulle. Väsyneenä kielteinen ajattelu ja pelot lisääntyvät ja päivänselvää tietysti on, ettei kielteinen ajattelu johda mihinkään hyvään. Niinhän se on, että kun aivojaan roska-ajatuksilla ruokkii, niin roskaahan sieltä tulee myös ulos. Negatiivinen ajattelu kasvattaa pelkoa ja turhautumista, mikä taas ruokkii uusia kielteisiä ajatuksia ja noidankehä on valmis!




Päästän teidät jännityksestä ja kerron, että saimme häiriötilamme ainakin toistaiseksi asettumaan 
-sekä lapseni että minä. En kiellä, ettenkö silti miettisi aivojeni tilaa, jaksamistani, kykenemistäni ja monen montaa muuta asiaa. Mutta ylpeyden aiheena voi pitää tälläkin kerralla pelon voittanutta luottamusta. Luottamusta ja uskoa siihen, että kaikki lopulta järjestyy - pitkittyneestä stressistä, tähtitieteellisistä kortisoleista, vika- ja häiriötiloista ja hidastuneista aivoista huolimatta. Luotan sekä mieleni että kehoni palautuvan ja jonakin päivänä minusta sukeutuu vielä minä.


keskiviikko 27. syyskuuta 2017

"Ojasta oivallukseen"


kuva: Riemurasia.net

Elämässämme on hetkiä, jotka muistamme loppuelämämme. Ihmisiä, jotka tulevat juuri oikeaan aikaan ja saavat meidät oivaltamaan jotakin, mikä hyvässä lykyssä voi vaikuttaa loppuelämäämme auttaen vaikeiden aikojen yli. Ja niitähän tulee,  jokaiselle jotakin ja jossakin elämän vaiheessa. Osa johtuen omista valinnoista ja osa taas ei ole millään tavoin omassa vaikutuspiirissämme. Hiukan yli neljä vuotta sitten sain oman oivallukseni, mikä tällaista kaltaistani tunteiden tuuliviiriä on auttanut sittemmin lukuiset kerrat. 

 Tuolloin reilut neljä vuotta sitten avioliittoni päättyi ja elämä näytti melko epäselvältä. Silloinkin, jos toisinaan nytkin teki mieli uhriutua ja nähdä ympärillään vain sitä yhtä samaa mustaa. Kuukauden päivät mudassa ryvettyäni ystäväni ja suuresti ihailemani mielenvalmennuksen asiantuntija Harri Gustafsberg soitti ja kysyi kuulumisia.  Sovittiin, että tapaamme ja käymme yhdessä syömässä. Jo pelkästään julkiselle paikalle lähteminen tuntui ylitsepääsemättömältä ponnistukselta, mutta jälkeenpäin ajateltuna se oli yksi elämäni parhaista ponnistuksista. Aikansa vuodatustani kuunneltuaan Harri katsoi niin suoraan silmiini, että näki varmasti takaraivooni asti ja kysyi: "miten kauan aiot vielä rypeä?" Miten niin aioin. Jumalauta, miten tyhmä kysymys, ajattelin. Ja suutahdin. Eikö tuo nyt ymmärrä, että minä olen juuri eronnut, elämä on hajalla, rikki ja kaikki on mennyttä. Harri toisti kysymyksensä. Vastasin, etten minä tiedä. Ei kai sellaista voi tietää.. Sain vastaukseksi, että kyllä voi.

Tämä pöydän toisella puolella istuva kaksimetrinen, hartialeveydeltään lähes yhtä leveä mies vakuutti, että päätös oli minun. Minun päätökseni valita asenteeni ja pysyä siinä. Olinhan itsekin mielenvalmennusta jo tuolloin pitkät pätkät opiskellut ja oppinut, että tunteet vaikuttavat toimintaamme -positiivisesti tai negatiivisesti. Oppinut senkin, että tunteita tulee ja tunteita menee. Tunteita syntyy ajatuksista, joita niitäkin tulee ja menee. Mutta mikä saa ihmisen niin helposti takertumaan juuri  niihin negatiivisiin ajatuksiin ja tunteisiin, uhriutumaan ja katkeroitumaan. Syyttämään pahasta olostaan olosuhteita tai toisia ihmisiä.

Siihen miinaan olin vähällä jälleen vuosi sitten langeta. Perusteluksi itselleni ja toiminnalleni käytin, että oman lapsen vakava, huonoimmassa tapauksessa kuolemaan johtava sairaus, oli pahinta mitä tiesin ja todellakin syy rypeä itsesäälissä ja kaikissa mahdollisissa negatiivisissa ajatuksissa ja tunteissa. Itseäni kuitenkin helpotti, kun tiesin, että negatiivisista tunteista voi myös päästää irti. Kun vain on valmis päättämään niin. Palautin itselleni mieleen aiemmin kertomani, vuosia sitten käymäni keskustelun. Ketä minä negatiivisilla ajatuksillani vahingoitan eniten? Itseäni ja läheisiäni. Mitä minä niistä negaatioista hyödyn ja miten ne veisivät tätä omaa selviytymistäni elämäni suurimmassa kriisissä eteenpäin? Eivät mitenkään. Oli pakko siis valita toisin. Pienen lapsen kanssa hetkessä eläminen ja positiivisuuden ylläpitäminen on kiitollista. Lapset harvoin lähtevät kovin pitkälle asioita problematisoimaan tai suremaan tulevaa. He elävät tässä ja nyt. Melko paljon olen oppinut siis lapseltanikin. 

Tuo neljä vuotta sitten käymäni keskustelu muutti kertaistumalta monen asian suunnan. Tuolla reissulla sain oman oivallukseni ja siirryin oman elämäni ohjaksiin sen sijaan, että olisin jäänyt katkeruuden tunteissani pyörimään samaa kehää ja syyttelemään muita omasta onnettomasta tilanteestani. Siirryin oman elämäni linja-autossa pelkääjänpaikalta vastuullisen kuskin paikalle.  Sivujuonteena kerrottakkoon, että keskustelua seuraavalla viikolla ostin tontin ja päätin rakennuttaa omakotitalon itselleni ja lapsilleni. Tiedän, että kohdallani joskus vähempikin riittäisi ja toisinaan asioilla on tapana vähän "karata käsistä".. mutta hyviä, itsenäisiä ja eteenpäinvieviä päätöksiähän ne olivat.

kuva: Anna-Mari West Photography

Suru, pelko, ahdistus ja epätietoisuus tulevasta piinaavat edelleen. Tietysti piinaavat. Eivät ne tunteet pelkällä päätöksellä mihinkään katoa, mutta tekemilläni päätöksillä pystyn tulemaan niiden tunteiden kanssa paremmin toimeen. Pitämään itseni toimintakykyisenä, pääosin positiivisena, nauttimaan jokaisesta päivästä ja yhteisestä hetkestä. Onnellista on, että jokainen päivä on uusi mahdollisuus oppia -ja oivaltaa. 

perjantai 22. syyskuuta 2017

Vuoristoradassa


"There are moments which mark your life. Moments when you realize nothing will ever be the same and time is divided into two parts, before this and after this".
-Unknown-



Elokuun 2. ja 3. päivän välisen yön viime vuodelta muistan takuulla lopun elämääni. Minä muistan, mieleni ja kehoni muistaa. Sinä yönä sain kuulla ne sanat, joita kukaan vanhempi ikimaailmassa ei haluaisi kuulla. Lapsellani on syöpä. Makasin yön lasten syöpäosaston lattialla ja muistan miettineeni vain; "miten helvetti meille voi käydä näin". Mitään muuta en ensimmäisistä päivistä muistakaan.

Sitä ajattelee ja luulee, kotisohvalla Elämä lapselle -konsertin inserttejä katsoessaan ja koskettavia tarinoita kuunnellessaan, olevansa turvassa. Miettii, että "tuo on järkyttävän kauheaa" tai "ei tuollaisesta voi selvitä" tai "tämä ei voi olla totta". Sitten yhtenä syksyisenä yönä tajuaa olevansa juuri yksi niistä vanhemmista. Ja se kaikki kauheus onkin ihan sitä totisinta totta. On etsittävä se oma pelastusrenkaansa, minkä turvin selviää ja pysyy pinnalla.

Hyvin nopeasti kävi tuolloin selväksi, että uunituore uusperhe-elämämme tulee muuttumaan täysin. Voisin vetää kalenterissani viivan jokaisen tulevaisuuteen suunnitellun asian yli. Tulisin jäämään kotiin hoitamaan vakavasti sairasta lastani. Osaston hoitajat antoivatkin tärkeän ja kullanarvoiseksi osoittautuneen neuvon; hävitä vanha kalenterisi, et tee sillä pitkään aikaan mitään. Tein työtä käskettyä. Viikon ajan mietimme avopuolisoni kanssa, miten juuri me tämän asian kanssa elämme ja miten me jatkamme tästä eteenpäin. Meillä oli vajaan vuoden mittainen suhde yhdessä takana. Olimme juuri muuttaneet yhteen, ruusunpunaiset lasit päässä ja hattaralinnat rakennettuna. Ja nyt kävikin näin. Jatkammeko elämäämme niinkuin mitään ei olisi tapahtunut ja sulkeudumme poteroomme, vai kerrommeko asiasta avoimesti ja koitamme selviytyä.  Tuskin on olemassa oikeaa tai väärää tapaa toimia. Kukin toimii omaan persoonaansa ja tilanteeseensa sopivalla tavalla. Me päätimme kertoa asiasta julkisesti ja meidän kohdallamme se oli hyvä päätös. Se on tuonut mukanaan valtavan paljon sellaista, mistä olisimme jääneet paitsi, jos olisimme valinneet toisin. Ehkä ammattini, ehkä persoonani johdosta olen aina uskonut siihen, että yhdessä asiat ovat helpompia kuin yksin. Se ajatus kai tätäkin päätöstä ohjasi. Hyvä, että ohjasi.

Alussa joutui myös valitsemaan,  miten tämän kaltaiseen kriisiin suhtautuu. Siinä on tuhannen taalan paikka uhriutua ja lyödä hanskat tiskiin. Alkaa nähdä ympärillään vain mustaa. Heittäytyä olemaan ja odottamaan ajan kulumista ja sitä päivää, kun kaikki olisi taas hyvin. Muitakin vaihtoehtoja toki on. Me päätimme valita optimistisuuden ja positiivisuuden. Aluksi täysin keinotekoisestikin. Päätimme tehdä jokaisesta päivästä parhaan mahdollisen. Sitä se nimenomaan oli -päätös! Ja se päätös piti tehdä jokaisena aamuna uudelleen. Ilman tätä päätöstä suru, pelko ja ahdistus olisi ottanut vallan. Syönyt kaiken sen voiman ja energian, minkä tarvitsimme siihen, että jokainen perheemme jäsen selviytyisi eteenpäin. Joka ikisenä päivänä olen joutunut muistuttamaan itselleni: en voi vaikuttaa kaikkiin elämässäni tapahtuviin asioihin, mutta voin vaikuttaa siihen, miten niihin itse suhtaudun.

Helppoa eikö totta? Ei niin! Tätä mantraa hoen silti itselleni päivittäin edelleen ja käyn aamuisin peiton alla yksinpuhelua. Toisinaan murehdin, itken, turhaudun, suutun ja haistatan positiivisuudelle ja mantroille paskat. Päätyen (ainakin toistaiseksi) aina kuitenkin siihen lopputulemaan, että vain minä voin vaikuttaa siihen, millainen päivä tästä minulle ja läheisilleni tulee. Syöpä ei häviä tai lakkaa olemasta sillä, että siitä ei puhu tai sitä vihaisi kuinka ja paljon. Tai katkeroituisi kysyen miksi juuri meille piti käydä näin? Senkin toki olen tehnyt. Saamatta vastausta. Tuhanteen kertaan olen muistuttanut itselleni: "se mihin keskityt, se lisääntyy". Mihin siis haluan keskittyä? Siihen, että jokainen päivä yhdessä olisi paras mahdollinen. Niillä resursseilla ja reunaehdoilla, mitä käytettävissä on. Ei sitten kun, vaan nyt. Tänään.

Mietin myös omissa mielikuvissani tilanteen, jossa saisin tietää, etten välttämättä eläisi kovin pitkään. Mietin, miten itse haluaisin viettää ne jäljellä olevat päivät. Tai miten toivoisin läheisteni viettävän niitä kanssani. Haluaisinko kaikkien käyttävän aikansa sen miettimiseen, miksi näin kävi. Tai itkevän ja surevan jo ennalta tulevaa. Vai haluaisinko läheisteni kanssa toteuttaa kaikki olemassa olevat ja toteutettavissa olevat haaveeni, juhlia kaikki juhlat ja nauraa kaikki naurut. Tehdä juuri ne kaikki asiat, jotka tekisivät minut onnellisimmaksi ikinä. Valitsin mielessäni tämän iloisemman tavan ja tämän ajatusleikin jälkeen moni asia on ollutkin selkeämpi. Koska voiko meistä oikeastaan kukaan tietää, mitä huominen tuo tullessaan.


Tässä tunteiden vuoristoradassa, missä toivo ja epätoivo, kiitollisuus ja katkeruus, vihaisuus ja onnellisuus, voimattomuus ja voimallisuus vaihtelevat, istun yhä edelleen. Onneksi en ole istunut, enkä istu siinä yksin. Siinä istuu jokainen, kenen kanssa tämän asian olen saanut jakaa. Ja yhdessä se istuminen on huomattavasti helpompaa ja mukavampaa kuin yksin.