Älä tule paha stressi, tule hyvä stressi

 Kun tätä blogia viime syksynä aloitin, kerroin ottavani tämän osittain tutkimusmatkana omaan mentaalimaailmaani. Halusin tutkia myös näin yhden naisen empiirisillä tutkimusmetodeilla, miten hyvin pystyn itselleni mielenvalmennuksen oppeja hyödyntämään. Ja ylipäätään pystynkö. Saanko tämän aika ajoin järjettömyyksiin kohoavan tunnekuohun talttumaan ja kykenenkö valmentamaan itse itseäni -elämään itse niiden ajatusten mukaan, jotka hyödyllisiksi koen. 

Takana on 21 kuukautta jatkuvaa stressiä. Stressistä sinänsä voisi kirjoittaa paljonkin. Sitä on hyvää ja vähemmän hyvää. "Hyvä stressi" ja stressihormonit saavat meidät toimimaan, antavat virtaa ja pitävät liikkeessä. Hyvän stressin tilassa kykenemme parhaisiin mahdollisiin suorituksiin, vireystilamme on optimaalinen eli juuri siihen hetkeen paras mahdollinen ja meillä on mainio, paljon puhuttu ja markkinoitu flow -tila. Oleellista tälle hyvän stressin tilalle on hallinnan tunne. Tunne siitä, että homma on niin sanotusti hanskassa ja hanskat tallessa. Selkokielellä sanottuna tuntee olevansa tilanteen päällä. Millainen se hyvän stressin taso ja tila sitten kullakin ihmisellä on, vaihtelee tietysti ihmisestä riippuen. 

Minä kuulun niihin tyyppeihin, jotka toimivat parhaiten paineen alla. Liika joutenolo lamaannuttaa ja saan entistä vähemmän aikaan yhtään mitään. Ajatusten kanssa on sama. Pienessä kiireessä ajatukset ovat kirkkaita ja selkeitä, liika joutenolo puurouttaa sekä aivot että ajatukset. Oleellista tässäkin on kuitenkin se, että tuntee hallitsevansa tilanteen tai ainakin niin, että kokee itsellään olevan mahdollisuus vaikuttaa asioihin. 21 kuukautta sitten kaatui koko maailma ja stressi lakkasi olemasta hyvää. Vaikka melko pian sainkin tästä kaatuneesta maailmastani suurimman osan jälleen kasaan, pitivät päivittäinen pelko, jatkuvat itsestä riippumattomat muutokset tai se, ettei tiennyt, missä seuraavana päivänä päiväänsä viettää, huolen stressin kroonistumisesta.  Olen nyt alkanut miettiä, miten nämä tähän astiset 630 päivää huonon stressin kortisolimyrskyssä ovat aivoihini vaikuttaneet. Huomaan yhä useammin ja useammin "aivojen jumittavan". Se on piinallista ja kaltaiselleni nopeatempoiselle ihmiselle hemmetin ärsyttävää. Tuntuu kuin päässä olisi puolikohmeista, jo parhaat päivänsä nähnyttä dieselöljyn kesälaatua tammikuun paukkupakkasissa. Ei valu, tipu eikä lirise, vaikka kuinka ravistaa ja vatkaa. Olen jotenkin alkanut ymmärtää, miltä ikääntyneistä ihmisitä tuntuu, kun ennen pää leikkasi kuin partahöylä, mutta iän karttuessa kaikki on jotenkin kankeaa. Itselläni mittarissa on tulevalla viikolla vasta 4 ja 0, enkä millään jaksa uskoa, että täyttäisin vielä siltä osin ikäihmisen kriteerejä, mutta sitä olen kyllä miettinyt, täyttävätkö aivoni jo 100. Senkin tiedän, että pitkään jatkuessaan krooninen stressi on omiaan sairastuttamaan sekä kehon että mielen. 

kuva: Studio Harri Hinkka

Hetkittäin sitä tuntee olevansa tikittävä aikapommi. Vieteri venyy ja venyy, koska on pakko ja on vaan jaksettava. Mutta tottahan sen väsymyksen olotilassa huomaa. Miksi tätä juuri nyt sitten niin mietin? Mietin, koska heräsin tällä sairaalajaksolla siihen tosiasiaan, että hoidot ovat loppusuoralla. Eivät lopussa, mutta loppusuoralla. 630 päivän mittainen mutkikas ja hetkittäin umpisolmussakin ollut tunneli näyttää melko suoralta ja sen päässä pilkottaa valo. Tajusin, että tämä 21 kuukautta kestänyt elämä tällaisenaan tulee muutaman kuukauden kuluttua päätepisteeseen. Osittain ainakin. Lapsi aloittaa koulun ja minä jonakin kauniina päivänä työt. Ja siitä se ahdistus sitten iski. Voitteko kuvitella?! Juuri siitä, että lääkäri "erehtyi" iloisena näitä tulevaisuuden kuvia maalailemaan. Lapsi kommentoi keskustelun jälkeen haluavansa olla taas vauva ja minä menin muuten vaan häiriötilaan. Nyt piti olla iloinen ja onnellinen -innostunut ja täynnä tarmoa, mutta me menimme lapseni kanssa vikatilaan molemmat.

Lapsi on odottanut koulun alkua ja jännittänyt saako aloittaa koulun syksyllä muiden kanssa ja minä ollut salaa kateellinen muiden työelämistä. Ja nyt kun niitä mahdollisuuksia tarjoillaan, alkaakin pelottaa. Kroonistuneessa stressitilassa sitä näkee mieluummin, tai ainakin helpommin, ympärillään uhkia kuin mahdollisuuksia. Lääkärin toiveikkaat sanat saavat aikaan sellaisen lumipalloilmiön, että olisivat olleet Alpeillakin ihmeissään. Nopealla temmolla yksi uhka-ajatus johti toiseen ja toinen kolmanteen ja tällä tavalla edeten päädyttiin lopulta uhkakuvaan numero 6243. Ja tämä kaikki tapahtui kohdallani erittäin jouhevasti ja nopeasti. Muutos pelottaa vaikka se olisi positiivistakin. Ja jollakin tavalla tässä tilanteessa mieli hakeutuu miettimään kaikkia mahdollisia uhkia. Mitä jos kaikki ei kuitenkaan mene niin kuin tässä nyt mietitään? Entä jos tuleekin takapakkia? Pärjääkö lapsi koulussa, kun on ollut jo kaksi vuotta pelkästään koti- ja sairaalahoidossa? Miten siellä työpaikalla ollaan? Entä jos pää ei toimi ja muisti palaudu? Mieli on täynnä juuri niitä ajatuksia -negatiivisia uhka-ajatuksia, joita jokaista värittää pelko.

Jos on krooninen stressi haitallista, on sitä myös myös negatiivinen, itselle vahingollinen ajattelu. Tapa ajatella aiheuttaa varmasti vähintään yhtä paljon stressiä, kuin mikään ulkoinen tekijä. Hyvin pitkältihän henkisessä hyvinvoinnissa on kyse ajattelusta ja siitä, miten hyvin niitä ajatuksiaan hallitsee. Miten kestää ja sietää niitä asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Miten pitkälle antaa niiden uhkalumipallojen vyöryä ja lumivyöryn kasvaa. Osaako palauttaa ajatuksensa siltä uhkapolulta luottamuksen polulle. Väsyneenä kielteinen ajattelu ja pelot lisääntyvät ja päivänselvää tietysti on, ettei kielteinen ajattelu johda mihinkään hyvään. Niinhän se on, että kun aivojaan roska-ajatuksilla ruokkii, niin roskaahan sieltä tulee myös ulos. Negatiivinen ajattelu kasvattaa pelkoa ja turhautumista, mikä taas ruokkii uusia kielteisiä ajatuksia ja noidankehä on valmis!

Päästän teidät jännityksestä ja kerron, että saimme häiriötilamme ainakin toistaiseksi asettumaan 

-sekä lapseni että minä. En kiellä, ettenkö silti miettisi aivojeni tilaa, jaksamistani, kykenemistäni ja monen montaa muuta asiaa. Mutta ylpeyden aiheena voi pitää tälläkin kerralla pelon voittanutta luottamusta. Luottamusta ja uskoa siihen, että kaikki lopulta järjestyy - pitkittyneestä stressistä, tähtitieteellisistä kortisoleista, vika- ja häiriötiloista ja hidastuneista aivoista huolimatta. Luotan sekä mieleni että kehoni palautuvan ja jonakin päivänä minusta sukeutuu vielä minä.

"Ojasta oivallukseen"

kuva: Riemurasia.net

Elämässämme on hetkiä, jotka muistamme loppuelämämme. Ihmisiä, jotka tulevat juuri oikeaan aikaan ja saavat meidät oivaltamaan jotakin, mikä hyvässä lykyssä voi vaikuttaa loppuelämäämme auttaen vaikeiden aikojen yli. Ja niitähän tulee,  jokaiselle jotakin ja jossakin elämän vaiheessa. Osa johtuen omista valinnoista ja osa taas ei ole millään tavoin omassa vaikutuspiirissämme. Hiukan yli neljä vuotta sitten sain oman oivallukseni, mikä tällaista kaltaistani tunteiden tuuliviiriä on auttanut sittemmin lukuiset kerrat. 

 Tuolloin reilut neljä vuotta sitten avioliittoni päättyi ja elämä näytti melko epäselvältä. Silloinkin, jos toisinaan nytkin teki mieli uhriutua ja nähdä ympärillään vain sitä yhtä samaa mustaa. Kuukauden päivät mudassa ryvettyäni ystäväni ja suuresti ihailemani mielenvalmennuksen asiantuntija Harri Gustafsberg soitti ja kysyi kuulumisia.  Sovittiin, että tapaamme ja käymme yhdessä syömässä. Jo pelkästään julkiselle paikalle lähteminen tuntui ylitsepääsemättömältä ponnistukselta, mutta jälkeenpäin ajateltuna se oli yksi elämäni parhaista ponnistuksista. Aikansa vuodatustani kuunneltuaan Harri katsoi niin suoraan silmiini, että näki varmasti takaraivooni asti ja kysyi: "miten kauan aiot vielä rypeä?" Miten niin aioin. Jumalauta, miten tyhmä kysymys, ajattelin. Ja suutahdin. Eikö tuo nyt ymmärrä, että minä olen juuri eronnut, elämä on hajalla, rikki ja kaikki on mennyttä. Harri toisti kysymyksensä. Vastasin, etten minä tiedä. Ei kai sellaista voi tietää.. Sain vastaukseksi, että kyllä voi.

Tämä pöydän toisella puolella istuva kaksimetrinen, hartialeveydeltään lähes yhtä leveä mies vakuutti, että päätös oli minun. Minun päätökseni valita asenteeni ja pysyä siinä. Olinhan itsekin mielenvalmennusta jo tuolloin pitkät pätkät opiskellut ja oppinut, että tunteet vaikuttavat toimintaamme -positiivisesti tai negatiivisesti. Oppinut senkin, että tunteita tulee ja tunteita menee. Tunteita syntyy ajatuksista, joita niitäkin tulee ja menee. Mutta mikä saa ihmisen niin helposti takertumaan juuri  niihin negatiivisiin ajatuksiin ja tunteisiin, uhriutumaan ja katkeroitumaan. Syyttämään pahasta olostaan olosuhteita tai toisia ihmisiä.

Siihen miinaan olin vähällä jälleen vuosi sitten langeta. Perusteluksi itselleni ja toiminnalleni käytin, että oman lapsen vakava, huonoimmassa tapauksessa kuolemaan johtava sairaus, oli pahinta mitä tiesin ja todellakin syy rypeä itsesäälissä ja kaikissa mahdollisissa negatiivisissa ajatuksissa ja tunteissa. Itseäni kuitenkin helpotti, kun tiesin, että negatiivisista tunteista voi myös päästää irti. Kun vain on valmis päättämään niin. Palautin itselleni mieleen aiemmin kertomani, vuosia sitten käymäni keskustelun. Ketä minä negatiivisilla ajatuksillani vahingoitan eniten? Itseäni ja läheisiäni. Mitä minä niistä negaatioista hyödyn ja miten ne veisivät tätä omaa selviytymistäni elämäni suurimmassa kriisissä eteenpäin? Eivät mitenkään. Oli pakko siis valita toisin. Pienen lapsen kanssa hetkessä eläminen ja positiivisuuden ylläpitäminen on kiitollista. Lapset harvoin lähtevät kovin pitkälle asioita problematisoimaan tai suremaan tulevaa. He elävät tässä ja nyt. Melko paljon olen oppinut siis lapseltanikin. 

Tuo neljä vuotta sitten käymäni keskustelu muutti kertaistumalta monen asian suunnan. Tuolla reissulla sain oman oivallukseni ja siirryin oman elämäni ohjaksiin sen sijaan, että olisin jäänyt katkeruuden tunteissani pyörimään samaa kehää ja syyttelemään muita omasta onnettomasta tilanteestani. Siirryin oman elämäni linja-autossa pelkääjänpaikalta vastuullisen kuskin paikalle.  Sivujuonteena kerrottakkoon, että keskustelua seuraavalla viikolla ostin tontin ja päätin rakennuttaa omakotitalon itselleni ja lapsilleni. Tiedän, että kohdallani joskus vähempikin riittäisi ja toisinaan asioilla on tapana vähän "karata käsistä".. mutta hyviä, itsenäisiä ja eteenpäinvieviä päätöksiähän ne olivat.

kuva: Anna-Mari West Photography

Suru, pelko, ahdistus ja epätietoisuus tulevasta piinaavat edelleen. Tietysti piinaavat. Eivät ne tunteet pelkällä päätöksellä mihinkään katoa, mutta tekemilläni päätöksillä pystyn tulemaan niiden tunteiden kanssa paremmin toimeen. Pitämään itseni toimintakykyisenä, pääosin positiivisena, nauttimaan jokaisesta päivästä ja yhteisestä hetkestä. Onnellista on, että jokainen päivä on uusi mahdollisuus oppia -ja oivaltaa. 

Teoriasta käytäntöön ja takaisin

Ajatus oman blogin pitämisestä on kytenyt jo pidemmän aikaa. Ei välttämättä siksi, että ajattelisin olevani vastustamattoman kiinnostava persoona tai että sanottavani olisi siinä määrin älykästä tai autuaaksi tekevää, etteivät muut voisi elää ilman sitä. Enemmänkin luulen tämän johtuvan omasta kiinnostuksestani muihin ihmisiin, heidän tarinoihinsa ja tapaansa ajatella.

 Saan itselleni muista ihmisistä, heidän ajatuksistaan ja kokemuksistaan valtavasti energiaa. Ihmisten erilaiset elämäntarinat, keinot ja tavat selviytyä haasteellisista elämäntilanteista ovat ehdottomasti kiehtovimpia, mitä tiedän. Jaksan vuodesta toiseen olla yhä kiinnostuneempi siitä, miksi me ihmiset toimimme niin kuin toimimme, ajattelemme niinkuin ajattelemme. Tai järjen ja tunteen painista päämme sisällä erilaisia valintoja tehdessämme. Nyt kun olen itse ollut vuoden verran elämäntilanteessa, mihin ei vaan yksinkertaisesti voi mitenkään valmistautua tai harjoitella, käydä kursseja tai hankkia käsikirjaa, on vertaistuen ja asioiden/kokemusten jakamisen merkitys korostunut entisestään. 

 Miltä se tuntuu, kun yhtenä päivänä mikään ei ole niin kuin ennen. Kun ei enää yht äkkiä tiedäkään mistään tulevasta yhtään mitään. Uusperheen ja melko tuoreen parisuhteen suunnitelmat ja unelmat katoavat ja lakkaavat olemasta -yhdessä hetkessä, yhdessä yössä. Putoaa kelluvaan olotilaan vailla kykyä vaikuttaa moniinkaan elämässään tapahtuviin asioihin. Kun monesta itsestäänselvyydestä tuleekin kasa epämääräisyyksiä ja juuri niitä asioita, mitä eniten sittenkin elämässään arvostaa, muttei tiedä voiko niitä saada enää takaisin. Samalla tavalla ainakaan. Huomaa itkevänsä sen tavallisen ja "tylsän" arjen perään. Työpaikka, mihin aina maanantaina on tottunut menemään, jääkin odottamaan paluuta hamaan tulevaisuuteen. Tulevaisuuteen, josta oikeastaan kukaan ei osaa sanoa, ei edes ennustaa mitään. Kun kauniista kirjoituksista "Carpe diem" tai "Elä hetkessä" huoneen tauluissa tuleekin yht'äkkiä kaikki, mitä sillä hetkellä ylipäätään on. Sellaiseksi muodostuu vakavasti sairaan lapsensa omaishoitajan elämä yhdessä hetkessä. 

 Monilla on tästä pestistä paljon pidempi kokemus, itselläni reilu vuosi. Koeaikaa ei tässä duunissa ole, eikä työehdoista tai -ajoistakaan paljon neuvotella. Tämän vuoden aikana olen miettinyt moneen kertaan, että tässäkö ne psykiatrian ja mielenvalmentajan opit nyt sitten käytännössä testataan, "että elääkö se nyt itse niinkuin opettaa". Että "onko se kaikki omasta päästä kiinni" ja "auttaako se, kun keskittyy elämässä niihin positiivisiin, pieniin asioihin". Sehän tässä itseänikin jännittää. Että mihin ne rahkeet tai mielen kapasiteetti riittää. Auttaako se positiivinen asenne kestämään jatkuvan epävarmuuden tunteen paremmin ja mistä sen positiivisuuden sitten kaivaa, jos sitä hetkittäin ei yksinkertaisesti vain ole. Tämä on yhden naisen tutkimusmatka. Ajatuksen virtaa asiasta ja asian vierestä huumorilla höystettynä. Miten pitkälle se huumori riittää, jää nähtäväksi.