Teoriasta käytäntöön ja takaisin

Ajatus oman blogin pitämisestä on kytenyt jo pidemmän aikaa. Ei välttämättä siksi, että ajattelisin olevani vastustamattoman kiinnostava persoona tai että sanottavani olisi siinä määrin älykästä tai autuaaksi tekevää, etteivät muut voisi elää ilman sitä. Enemmänkin luulen tämän johtuvan omasta kiinnostuksestani muihin ihmisiin, heidän tarinoihinsa ja tapaansa ajatella.

 Saan itselleni muista ihmisistä, heidän ajatuksistaan ja kokemuksistaan valtavasti energiaa. Ihmisten erilaiset elämäntarinat, keinot ja tavat selviytyä haasteellisista elämäntilanteista ovat ehdottomasti kiehtovimpia, mitä tiedän. Jaksan vuodesta toiseen olla yhä kiinnostuneempi siitä, miksi me ihmiset toimimme niin kuin toimimme, ajattelemme niinkuin ajattelemme. Tai järjen ja tunteen painista päämme sisällä erilaisia valintoja tehdessämme. Nyt kun olen itse ollut vuoden verran elämäntilanteessa, mihin ei vaan yksinkertaisesti voi mitenkään valmistautua tai harjoitella, käydä kursseja tai hankkia käsikirjaa, on vertaistuen ja asioiden/kokemusten jakamisen merkitys korostunut entisestään. 

 Miltä se tuntuu, kun yhtenä päivänä mikään ei ole niin kuin ennen. Kun ei enää yht äkkiä tiedäkään mistään tulevasta yhtään mitään. Uusperheen ja melko tuoreen parisuhteen suunnitelmat ja unelmat katoavat ja lakkaavat olemasta -yhdessä hetkessä, yhdessä yössä. Putoaa kelluvaan olotilaan vailla kykyä vaikuttaa moniinkaan elämässään tapahtuviin asioihin. Kun monesta itsestäänselvyydestä tuleekin kasa epämääräisyyksiä ja juuri niitä asioita, mitä eniten sittenkin elämässään arvostaa, muttei tiedä voiko niitä saada enää takaisin. Samalla tavalla ainakaan. Huomaa itkevänsä sen tavallisen ja "tylsän" arjen perään. Työpaikka, mihin aina maanantaina on tottunut menemään, jääkin odottamaan paluuta hamaan tulevaisuuteen. Tulevaisuuteen, josta oikeastaan kukaan ei osaa sanoa, ei edes ennustaa mitään. Kun kauniista kirjoituksista "Carpe diem" tai "Elä hetkessä" huoneen tauluissa tuleekin yht'äkkiä kaikki, mitä sillä hetkellä ylipäätään on. Sellaiseksi muodostuu vakavasti sairaan lapsensa omaishoitajan elämä yhdessä hetkessä. 

 Monilla on tästä pestistä paljon pidempi kokemus, itselläni reilu vuosi. Koeaikaa ei tässä duunissa ole, eikä työehdoista tai -ajoistakaan paljon neuvotella. Tämän vuoden aikana olen miettinyt moneen kertaan, että tässäkö ne psykiatrian ja mielenvalmentajan opit nyt sitten käytännössä testataan, "että elääkö se nyt itse niinkuin opettaa". Että "onko se kaikki omasta päästä kiinni" ja "auttaako se, kun keskittyy elämässä niihin positiivisiin, pieniin asioihin". Sehän tässä itseänikin jännittää. Että mihin ne rahkeet tai mielen kapasiteetti riittää. Auttaako se positiivinen asenne kestämään jatkuvan epävarmuuden tunteen paremmin ja mistä sen positiivisuuden sitten kaivaa, jos sitä hetkittäin ei yksinkertaisesti vain ole. Tämä on yhden naisen tutkimusmatka. Ajatuksen virtaa asiasta ja asian vierestä huumorilla höystettynä. Miten pitkälle se huumori riittää, jää nähtäväksi.