Vuoristoradassa

"There are moments which mark your life. Moments when you realize nothing will ever be the same and time is divided into two parts, before this and after this".
-Unknown-

Elokuun 2. ja 3. päivän välisen yön viime vuodelta muistan takuulla lopun elämääni. Minä muistan, mieleni ja kehoni muistaa. Sinä yönä sain kuulla ne sanat, joita kukaan vanhempi ikimaailmassa ei haluaisi kuulla. Lapsellani on syöpä. Makasin yön lasten syöpäosaston lattialla ja muistan miettineeni vain; "miten helvetti meille voi käydä näin". Mitään muuta en ensimmäisistä päivistä muistakaan.

Sitä ajattelee ja luulee, kotisohvalla Elämä lapselle -konsertin inserttejä katsoessaan ja koskettavia tarinoita kuunnellessaan, olevansa turvassa. Miettii, että "tuo on järkyttävän kauheaa" tai "ei tuollaisesta voi selvitä" tai "tämä ei voi olla totta". Sitten yhtenä syksyisenä yönä tajuaa olevansa juuri yksi niistä vanhemmista. Ja se kaikki kauheus onkin ihan sitä totisinta totta. On etsittävä se oma pelastusrenkaansa, minkä turvin selviää ja pysyy pinnalla.

Hyvin nopeasti kävi tuolloin selväksi, että uunituore uusperhe-elämämme tulee muuttumaan täysin. Voisin vetää kalenterissani viivan jokaisen tulevaisuuteen suunnitellun asian yli. Tulisin jäämään kotiin hoitamaan vakavasti sairasta lastani. Osaston hoitajat antoivatkin tärkeän ja kullanarvoiseksi osoittautuneen neuvon; hävitä vanha kalenterisi, et tee sillä pitkään aikaan mitään. Tein työtä käskettyä. Viikon ajan mietimme avopuolisoni kanssa, miten juuri me tämän asian kanssa elämme ja miten me jatkamme tästä eteenpäin. Meillä oli vajaan vuoden mittainen suhde yhdessä takana. Olimme juuri muuttaneet yhteen, ruusunpunaiset lasit päässä ja hattaralinnat rakennettuna. Ja nyt kävikin näin. Jatkammeko elämäämme niinkuin mitään ei olisi tapahtunut ja sulkeudumme poteroomme, vai kerrommeko asiasta avoimesti ja koitamme selviytyä.  Tuskin on olemassa oikeaa tai väärää tapaa toimia. Kukin toimii omaan persoonaansa ja tilanteeseensa sopivalla tavalla. Me päätimme kertoa asiasta julkisesti ja meidän kohdallamme se oli hyvä päätös. Se on tuonut mukanaan valtavan paljon sellaista, mistä olisimme jääneet paitsi, jos olisimme valinneet toisin. Ehkä ammattini, ehkä persoonani johdosta olen aina uskonut siihen, että yhdessä asiat ovat helpompia kuin yksin. Se ajatus kai tätäkin päätöstä ohjasi. Hyvä, että ohjasi.

Alussa joutui myös valitsemaan,  miten tämän kaltaiseen kriisiin suhtautuu. Siinä on tuhannen taalan paikka uhriutua ja lyödä hanskat tiskiin. Alkaa nähdä ympärillään vain mustaa. Heittäytyä olemaan ja odottamaan ajan kulumista ja sitä päivää, kun kaikki olisi taas hyvin. Muitakin vaihtoehtoja toki on. Me päätimme valita optimistisuuden ja positiivisuuden. Aluksi täysin keinotekoisestikin. Päätimme tehdä jokaisesta päivästä parhaan mahdollisen. Sitä se nimenomaan oli -päätös! Ja se päätös piti tehdä jokaisena aamuna uudelleen. Ilman tätä päätöstä suru, pelko ja ahdistus olisi ottanut vallan. Syönyt kaiken sen voiman ja energian, minkä tarvitsimme siihen, että jokainen perheemme jäsen selviytyisi eteenpäin. Joka ikisenä päivänä olen joutunut muistuttamaan itselleni: en voi vaikuttaa kaikkiin elämässäni tapahtuviin asioihin, mutta voin vaikuttaa siihen, miten niihin itse suhtaudun.

Helppoa eikö totta? Ei niin! Tätä mantraa hoen silti itselleni päivittäin edelleen ja käyn aamuisin peiton alla yksinpuhelua. Toisinaan murehdin, itken, turhaudun, suutun ja haistatan positiivisuudelle ja mantroille paskat. Päätyen (ainakin toistaiseksi) aina kuitenkin siihen lopputulemaan, että vain minä voin vaikuttaa siihen, millainen päivä tästä minulle ja läheisilleni tulee. Syöpä ei häviä tai lakkaa olemasta sillä, että siitä ei puhu tai sitä vihaisi kuinka ja paljon. Tai katkeroituisi kysyen miksi juuri meille piti käydä näin? Senkin toki olen tehnyt. Saamatta vastausta. Tuhanteen kertaan olen muistuttanut itselleni: "se mihin keskityt, se lisääntyy". Mihin siis haluan keskittyä? Siihen, että jokainen päivä yhdessä olisi paras mahdollinen. Niillä resursseilla ja reunaehdoilla, mitä käytettävissä on. Ei sitten kun, vaan nyt. Tänään.

Mietin myös omissa mielikuvissani tilanteen, jossa saisin tietää, etten välttämättä eläisi kovin pitkään. Mietin, miten itse haluaisin viettää ne jäljellä olevat päivät. Tai miten toivoisin läheisteni viettävän niitä kanssani. Haluaisinko kaikkien käyttävän aikansa sen miettimiseen, miksi näin kävi. Tai itkevän ja surevan jo ennalta tulevaa. Vai haluaisinko läheisteni kanssa toteuttaa kaikki olemassa olevat ja toteutettavissa olevat haaveeni, juhlia kaikki juhlat ja nauraa kaikki naurut. Tehdä juuri ne kaikki asiat, jotka tekisivät minut onnellisimmaksi ikinä. Valitsin mielessäni tämän iloisemman tavan ja tämän ajatusleikin jälkeen moni asia on ollutkin selkeämpi. Koska voiko meistä oikeastaan kukaan tietää, mitä huominen tuo tullessaan.

Tässä tunteiden vuoristoradassa, missä toivo ja epätoivo, kiitollisuus ja katkeruus, vihaisuus ja onnellisuus, voimattomuus ja voimallisuus vaihtelevat, istun yhä edelleen. Onneksi en ole istunut, enkä istu siinä yksin. Siinä istuu jokainen, kenen kanssa tämän asian olen saanut jakaa. Ja yhdessä se istuminen on huomattavasti helpompaa ja mukavampaa kuin yksin.