"Ojasta oivallukseen"

kuva: Riemurasia.net

Elämässämme on hetkiä, jotka muistamme loppuelämämme. Ihmisiä, jotka tulevat juuri oikeaan aikaan ja saavat meidät oivaltamaan jotakin, mikä hyvässä lykyssä voi vaikuttaa loppuelämäämme auttaen vaikeiden aikojen yli. Ja niitähän tulee,  jokaiselle jotakin ja jossakin elämän vaiheessa. Osa johtuen omista valinnoista ja osa taas ei ole millään tavoin omassa vaikutuspiirissämme. Hiukan yli neljä vuotta sitten sain oman oivallukseni, mikä tällaista kaltaistani tunteiden tuuliviiriä on auttanut sittemmin lukuiset kerrat. 

 Tuolloin reilut neljä vuotta sitten avioliittoni päättyi ja elämä näytti melko epäselvältä. Silloinkin, jos toisinaan nytkin teki mieli uhriutua ja nähdä ympärillään vain sitä yhtä samaa mustaa. Kuukauden päivät mudassa ryvettyäni ystäväni ja suuresti ihailemani mielenvalmennuksen asiantuntija Harri Gustafsberg soitti ja kysyi kuulumisia.  Sovittiin, että tapaamme ja käymme yhdessä syömässä. Jo pelkästään julkiselle paikalle lähteminen tuntui ylitsepääsemättömältä ponnistukselta, mutta jälkeenpäin ajateltuna se oli yksi elämäni parhaista ponnistuksista. Aikansa vuodatustani kuunneltuaan Harri katsoi niin suoraan silmiini, että näki varmasti takaraivooni asti ja kysyi: "miten kauan aiot vielä rypeä?" Miten niin aioin. Jumalauta, miten tyhmä kysymys, ajattelin. Ja suutahdin. Eikö tuo nyt ymmärrä, että minä olen juuri eronnut, elämä on hajalla, rikki ja kaikki on mennyttä. Harri toisti kysymyksensä. Vastasin, etten minä tiedä. Ei kai sellaista voi tietää.. Sain vastaukseksi, että kyllä voi.

Tämä pöydän toisella puolella istuva kaksimetrinen, hartialeveydeltään lähes yhtä leveä mies vakuutti, että päätös oli minun. Minun päätökseni valita asenteeni ja pysyä siinä. Olinhan itsekin mielenvalmennusta jo tuolloin pitkät pätkät opiskellut ja oppinut, että tunteet vaikuttavat toimintaamme -positiivisesti tai negatiivisesti. Oppinut senkin, että tunteita tulee ja tunteita menee. Tunteita syntyy ajatuksista, joita niitäkin tulee ja menee. Mutta mikä saa ihmisen niin helposti takertumaan juuri  niihin negatiivisiin ajatuksiin ja tunteisiin, uhriutumaan ja katkeroitumaan. Syyttämään pahasta olostaan olosuhteita tai toisia ihmisiä.

Siihen miinaan olin vähällä jälleen vuosi sitten langeta. Perusteluksi itselleni ja toiminnalleni käytin, että oman lapsen vakava, huonoimmassa tapauksessa kuolemaan johtava sairaus, oli pahinta mitä tiesin ja todellakin syy rypeä itsesäälissä ja kaikissa mahdollisissa negatiivisissa ajatuksissa ja tunteissa. Itseäni kuitenkin helpotti, kun tiesin, että negatiivisista tunteista voi myös päästää irti. Kun vain on valmis päättämään niin. Palautin itselleni mieleen aiemmin kertomani, vuosia sitten käymäni keskustelun. Ketä minä negatiivisilla ajatuksillani vahingoitan eniten? Itseäni ja läheisiäni. Mitä minä niistä negaatioista hyödyn ja miten ne veisivät tätä omaa selviytymistäni elämäni suurimmassa kriisissä eteenpäin? Eivät mitenkään. Oli pakko siis valita toisin. Pienen lapsen kanssa hetkessä eläminen ja positiivisuuden ylläpitäminen on kiitollista. Lapset harvoin lähtevät kovin pitkälle asioita problematisoimaan tai suremaan tulevaa. He elävät tässä ja nyt. Melko paljon olen oppinut siis lapseltanikin. 

Tuo neljä vuotta sitten käymäni keskustelu muutti kertaistumalta monen asian suunnan. Tuolla reissulla sain oman oivallukseni ja siirryin oman elämäni ohjaksiin sen sijaan, että olisin jäänyt katkeruuden tunteissani pyörimään samaa kehää ja syyttelemään muita omasta onnettomasta tilanteestani. Siirryin oman elämäni linja-autossa pelkääjänpaikalta vastuullisen kuskin paikalle.  Sivujuonteena kerrottakkoon, että keskustelua seuraavalla viikolla ostin tontin ja päätin rakennuttaa omakotitalon itselleni ja lapsilleni. Tiedän, että kohdallani joskus vähempikin riittäisi ja toisinaan asioilla on tapana vähän "karata käsistä".. mutta hyviä, itsenäisiä ja eteenpäinvieviä päätöksiähän ne olivat.

kuva: Anna-Mari West Photography

Suru, pelko, ahdistus ja epätietoisuus tulevasta piinaavat edelleen. Tietysti piinaavat. Eivät ne tunteet pelkällä päätöksellä mihinkään katoa, mutta tekemilläni päätöksillä pystyn tulemaan niiden tunteiden kanssa paremmin toimeen. Pitämään itseni toimintakykyisenä, pääosin positiivisena, nauttimaan jokaisesta päivästä ja yhteisestä hetkestä. Onnellista on, että jokainen päivä on uusi mahdollisuus oppia -ja oivaltaa. 

Vuoristoradassa

"There are moments which mark your life. Moments when you realize nothing will ever be the same and time is divided into two parts, before this and after this".
-Unknown-

Elokuun 2. ja 3. päivän välisen yön viime vuodelta muistan takuulla lopun elämääni. Minä muistan, mieleni ja kehoni muistaa. Sinä yönä sain kuulla ne sanat, joita kukaan vanhempi ikimaailmassa ei haluaisi kuulla. Lapsellani on syöpä. Makasin yön lasten syöpäosaston lattialla ja muistan miettineeni vain; "miten helvetti meille voi käydä näin". Mitään muuta en ensimmäisistä päivistä muistakaan.

Sitä ajattelee ja luulee, kotisohvalla Elämä lapselle -konsertin inserttejä katsoessaan ja koskettavia tarinoita kuunnellessaan, olevansa turvassa. Miettii, että "tuo on järkyttävän kauheaa" tai "ei tuollaisesta voi selvitä" tai "tämä ei voi olla totta". Sitten yhtenä syksyisenä yönä tajuaa olevansa juuri yksi niistä vanhemmista. Ja se kaikki kauheus onkin ihan sitä totisinta totta. On etsittävä se oma pelastusrenkaansa, minkä turvin selviää ja pysyy pinnalla.

Hyvin nopeasti kävi tuolloin selväksi, että uunituore uusperhe-elämämme tulee muuttumaan täysin. Voisin vetää kalenterissani viivan jokaisen tulevaisuuteen suunnitellun asian yli. Tulisin jäämään kotiin hoitamaan vakavasti sairasta lastani. Osaston hoitajat antoivatkin tärkeän ja kullanarvoiseksi osoittautuneen neuvon; hävitä vanha kalenterisi, et tee sillä pitkään aikaan mitään. Tein työtä käskettyä. Viikon ajan mietimme avopuolisoni kanssa, miten juuri me tämän asian kanssa elämme ja miten me jatkamme tästä eteenpäin. Meillä oli vajaan vuoden mittainen suhde yhdessä takana. Olimme juuri muuttaneet yhteen, ruusunpunaiset lasit päässä ja hattaralinnat rakennettuna. Ja nyt kävikin näin. Jatkammeko elämäämme niinkuin mitään ei olisi tapahtunut ja sulkeudumme poteroomme, vai kerrommeko asiasta avoimesti ja koitamme selviytyä.  Tuskin on olemassa oikeaa tai väärää tapaa toimia. Kukin toimii omaan persoonaansa ja tilanteeseensa sopivalla tavalla. Me päätimme kertoa asiasta julkisesti ja meidän kohdallamme se oli hyvä päätös. Se on tuonut mukanaan valtavan paljon sellaista, mistä olisimme jääneet paitsi, jos olisimme valinneet toisin. Ehkä ammattini, ehkä persoonani johdosta olen aina uskonut siihen, että yhdessä asiat ovat helpompia kuin yksin. Se ajatus kai tätäkin päätöstä ohjasi. Hyvä, että ohjasi.

Alussa joutui myös valitsemaan,  miten tämän kaltaiseen kriisiin suhtautuu. Siinä on tuhannen taalan paikka uhriutua ja lyödä hanskat tiskiin. Alkaa nähdä ympärillään vain mustaa. Heittäytyä olemaan ja odottamaan ajan kulumista ja sitä päivää, kun kaikki olisi taas hyvin. Muitakin vaihtoehtoja toki on. Me päätimme valita optimistisuuden ja positiivisuuden. Aluksi täysin keinotekoisestikin. Päätimme tehdä jokaisesta päivästä parhaan mahdollisen. Sitä se nimenomaan oli -päätös! Ja se päätös piti tehdä jokaisena aamuna uudelleen. Ilman tätä päätöstä suru, pelko ja ahdistus olisi ottanut vallan. Syönyt kaiken sen voiman ja energian, minkä tarvitsimme siihen, että jokainen perheemme jäsen selviytyisi eteenpäin. Joka ikisenä päivänä olen joutunut muistuttamaan itselleni: en voi vaikuttaa kaikkiin elämässäni tapahtuviin asioihin, mutta voin vaikuttaa siihen, miten niihin itse suhtaudun.

Helppoa eikö totta? Ei niin! Tätä mantraa hoen silti itselleni päivittäin edelleen ja käyn aamuisin peiton alla yksinpuhelua. Toisinaan murehdin, itken, turhaudun, suutun ja haistatan positiivisuudelle ja mantroille paskat. Päätyen (ainakin toistaiseksi) aina kuitenkin siihen lopputulemaan, että vain minä voin vaikuttaa siihen, millainen päivä tästä minulle ja läheisilleni tulee. Syöpä ei häviä tai lakkaa olemasta sillä, että siitä ei puhu tai sitä vihaisi kuinka ja paljon. Tai katkeroituisi kysyen miksi juuri meille piti käydä näin? Senkin toki olen tehnyt. Saamatta vastausta. Tuhanteen kertaan olen muistuttanut itselleni: "se mihin keskityt, se lisääntyy". Mihin siis haluan keskittyä? Siihen, että jokainen päivä yhdessä olisi paras mahdollinen. Niillä resursseilla ja reunaehdoilla, mitä käytettävissä on. Ei sitten kun, vaan nyt. Tänään.

Mietin myös omissa mielikuvissani tilanteen, jossa saisin tietää, etten välttämättä eläisi kovin pitkään. Mietin, miten itse haluaisin viettää ne jäljellä olevat päivät. Tai miten toivoisin läheisteni viettävän niitä kanssani. Haluaisinko kaikkien käyttävän aikansa sen miettimiseen, miksi näin kävi. Tai itkevän ja surevan jo ennalta tulevaa. Vai haluaisinko läheisteni kanssa toteuttaa kaikki olemassa olevat ja toteutettavissa olevat haaveeni, juhlia kaikki juhlat ja nauraa kaikki naurut. Tehdä juuri ne kaikki asiat, jotka tekisivät minut onnellisimmaksi ikinä. Valitsin mielessäni tämän iloisemman tavan ja tämän ajatusleikin jälkeen moni asia on ollutkin selkeämpi. Koska voiko meistä oikeastaan kukaan tietää, mitä huominen tuo tullessaan.

Tässä tunteiden vuoristoradassa, missä toivo ja epätoivo, kiitollisuus ja katkeruus, vihaisuus ja onnellisuus, voimattomuus ja voimallisuus vaihtelevat, istun yhä edelleen. Onneksi en ole istunut, enkä istu siinä yksin. Siinä istuu jokainen, kenen kanssa tämän asian olen saanut jakaa. Ja yhdessä se istuminen on huomattavasti helpompaa ja mukavampaa kuin yksin.

Teoriasta käytäntöön ja takaisin

Ajatus oman blogin pitämisestä on kytenyt jo pidemmän aikaa. Ei välttämättä siksi, että ajattelisin olevani vastustamattoman kiinnostava persoona tai että sanottavani olisi siinä määrin älykästä tai autuaaksi tekevää, etteivät muut voisi elää ilman sitä. Enemmänkin luulen tämän johtuvan omasta kiinnostuksestani muihin ihmisiin, heidän tarinoihinsa ja tapaansa ajatella.

 Saan itselleni muista ihmisistä, heidän ajatuksistaan ja kokemuksistaan valtavasti energiaa. Ihmisten erilaiset elämäntarinat, keinot ja tavat selviytyä haasteellisista elämäntilanteista ovat ehdottomasti kiehtovimpia, mitä tiedän. Jaksan vuodesta toiseen olla yhä kiinnostuneempi siitä, miksi me ihmiset toimimme niin kuin toimimme, ajattelemme niinkuin ajattelemme. Tai järjen ja tunteen painista päämme sisällä erilaisia valintoja tehdessämme. Nyt kun olen itse ollut vuoden verran elämäntilanteessa, mihin ei vaan yksinkertaisesti voi mitenkään valmistautua tai harjoitella, käydä kursseja tai hankkia käsikirjaa, on vertaistuen ja asioiden/kokemusten jakamisen merkitys korostunut entisestään. 

 Miltä se tuntuu, kun yhtenä päivänä mikään ei ole niin kuin ennen. Kun ei enää yht äkkiä tiedäkään mistään tulevasta yhtään mitään. Uusperheen ja melko tuoreen parisuhteen suunnitelmat ja unelmat katoavat ja lakkaavat olemasta -yhdessä hetkessä, yhdessä yössä. Putoaa kelluvaan olotilaan vailla kykyä vaikuttaa moniinkaan elämässään tapahtuviin asioihin. Kun monesta itsestäänselvyydestä tuleekin kasa epämääräisyyksiä ja juuri niitä asioita, mitä eniten sittenkin elämässään arvostaa, muttei tiedä voiko niitä saada enää takaisin. Samalla tavalla ainakaan. Huomaa itkevänsä sen tavallisen ja "tylsän" arjen perään. Työpaikka, mihin aina maanantaina on tottunut menemään, jääkin odottamaan paluuta hamaan tulevaisuuteen. Tulevaisuuteen, josta oikeastaan kukaan ei osaa sanoa, ei edes ennustaa mitään. Kun kauniista kirjoituksista "Carpe diem" tai "Elä hetkessä" huoneen tauluissa tuleekin yht'äkkiä kaikki, mitä sillä hetkellä ylipäätään on. Sellaiseksi muodostuu vakavasti sairaan lapsensa omaishoitajan elämä yhdessä hetkessä. 

 Monilla on tästä pestistä paljon pidempi kokemus, itselläni reilu vuosi. Koeaikaa ei tässä duunissa ole, eikä työehdoista tai -ajoistakaan paljon neuvotella. Tämän vuoden aikana olen miettinyt moneen kertaan, että tässäkö ne psykiatrian ja mielenvalmentajan opit nyt sitten käytännössä testataan, "että elääkö se nyt itse niinkuin opettaa". Että "onko se kaikki omasta päästä kiinni" ja "auttaako se, kun keskittyy elämässä niihin positiivisiin, pieniin asioihin". Sehän tässä itseänikin jännittää. Että mihin ne rahkeet tai mielen kapasiteetti riittää. Auttaako se positiivinen asenne kestämään jatkuvan epävarmuuden tunteen paremmin ja mistä sen positiivisuuden sitten kaivaa, jos sitä hetkittäin ei yksinkertaisesti vain ole. Tämä on yhden naisen tutkimusmatka. Ajatuksen virtaa asiasta ja asian vierestä huumorilla höystettynä. Miten pitkälle se huumori riittää, jää nähtäväksi.