Karvan verran kuutamolla

Täydellinen äiti -se myyttinen taruolento, josta kaikki puhuvat, mutta kukaan ole sitä koskaan nähnyt.

Olen tässä viime aikoina pohtinut äitiyttä, erityisesti tätä nykyistä äitiyttä. Äitiys on asia, mistä ei kaiketi kannattaisi sanoa tai pohtia yhtään mitään -ääneen ainakaan, mutta otan riskin. Tähän mennessä sitä on itselläni ehtinyt olla jo monenmoista äitikokemusta. On ydinperheäitiyttä, yksinhuoltajaäitiyttä, "perttiperuslapsen" äitiyttä, erityislapsen äitiyttä ja uusperheen äitiyttä. Melko kattavaa, kun sen tästä lukee. Perttiperuslapsen äitiydestä kokemusta on vajaan 13 vuoden osalta, erityislapsen äitiydestä 1,5 vuoden osalta ja uusperheen äitinäolosta 2,5 vuoden osalta. Ja ei, kenenkään ei kannata pelihousujaan nyt repiä.  Avomieheni lapsille en tietysti ole äiti, heillä kyllä on ihan oma äiti, mutta äiti olen tässä perheessä silloinkin, kun olemme kaikki kuusi läsnä. Tämän perheen toinen aikuinen. Ja äiti. 

Perttiperusäidiksi, kun vajaat 13 vuotta sitten sain ilokseni ryhtyä, oli kaikki naivilla tavalla itsestään selvää. Valmistuin samoihin aikoihin sairaanhoitajaksi ja aloitin pian työt lastenpsykiatrian parissa. Tuntui, että teoriatietoa vanhemmuudesta ja äitiydestä oli vaikka muille jakaa. Parhaan kykyni mukaan sitten yritin soveltaa tätä teoriaa käytäntöön. Säännöllisyys, rytmit, toistuvuus, ennakoitavuus, johdonmukaisuus -nämä kaikki turvallisuutta lapselle tuovat perusperiaatteet olivat alusta lähtien itsestäänselviä. Näin kun tekee, niin hyvä tulee -periaatteella etenin vuodesta toiseen. 

Kuuden vuoden perttiperusäitiyden jälkeen tulin äidiksi uudelleen ja tämän lapsen kohdalla ei sitten mikään ole mennytkään niin kuin perttiperuslapsen äiti oli kuvitellut. No miksi ei? Koska tämä lapsi olikin aivan erilainen. Tottahan näiden lapsen turvallisten, tervettä psyykkistä kehitystä tukevien kasvatusoppien mukaan jatkoin, mutta ei se silti niin helppoa ollutkaan. Vauvalla oli koliikki, maitoallergia ja monet muut vaivat, jotka "haittasivat" näiden äitiyden kultaisten oppien johdonmukaista noudattamista. Tai toteutusta ainakin. 

Vuosien saatossa hävisivät koliikit ja muutkin vaivat. Ja taas jatkoin perttiperuslasten äitinäoloa tovin. Kunnes sitten olinkin yht äkkiä nelilapsisen uusperheen toinen aikuinen ja äiti. Halusin tietysti edelleen jatkaa omien kultaisten oppieni mukaan, mutta eihän se taaskaan täysin mutkattomasti sujunut. No miksi? Siksi, että nämä kaksi taloon tullutta lasta olivat tottuneet erilaiseen elämään, tapoihin ja asioihin. Siinä niitä kasvatuslinjoja sitten ensin aikuisporukalla mietittiin ja sorvattiin. Hiottiin yhteisiä pelisääntöjä, koska selvää oli, että ilman niitä olisimme hukassa. Hyvin piankin. Lopputulema olisi uskoakseni jotakuinkin sama, kuin se, että jääkiekkojoukkueen pelaajat pelaisivat kukin oman halunsa mukaan, miten lystäävät, minne ja milloin lystäävät. Tuskin kovin loistokkain tuloksin. Ja kiitos Jari Sinkkonen ja kaikki muut lastenpsykiatrian profeetat ja oppi-isät, onnistuimme luomaan uusperheeseemme hyvinkin nopeasti yhteisen sävelen, oikein hyvän sävelen. 

Kunnes sitten pian tämän loistokkaan pelitaktiikan hiomisen jälkeen minusta tulikin yhdessä yössä erityislapsen äiti. Tähän äitiyden muotoon ei sitten pätenyt enää edellämainituista oikeastaan mikään.

Onhan se niin, että me vanhemmat pidämme lapsiamme usein itsestäänselvinä. Tietysti pidämme! Eihän siitä mitään tulisi, että päivittäin ajattelisimme, että rakastan nyt tätä lasta ja elän vain hänelle, jos hän vaikka sattuukin yht´ äkkiä kuolemaan. Mutta mitä sitten tapahtuu, kun onkin sen tosiasian kanssa silmätysten, ettei ehkä saakaan kasvattaa lastaan nuoreksi tai aikuiseksi. On vastatusten sen eniten maailmassa ahdistavan ajatuksen kanssa, ettei tiedä paljonko aikaa on yhdessä. Yön pimeinä tunteina pohtii, miten voisin tälle lapselle antaa kaikki mahdolliset elämykset nyt heti. Pienenä ajatusleikkinä: mitä juuri sinä eniten haluaisit lapsellesi antaa, jos saisit tietää, ettet ehkä saa hänen kanssaan kovin pitkään yhdessä elää? Kyllähän se kasvatusperspektiivin muuttaa.  Entä sitten, kun perheessä on neljä lasta ja ne juuri timanttiseen malliin hiotut pelisäännöt. On ne uusperheen hienot perusperiaatteet kuten tasapuolisuus, tasavertaisuus ja oikeudenmukaisuus näin muutamia omia johtolankoja mainitakseni. Ja yht´äkkiä tilanne oli vain ja ainoastaan epäreilu! Ihan kaikille. 

Olin aina pitänyt itseäni napakkana äitinä, joka pitää sen minkä sanoo. Neuvotella voidaan, mutta ei kaikesta. On tukku asioita, jotka aikuinen päättää ja niihin ei lasten mielipidettä kysellä. Uskoakseni tämä edesauttaa sitä turvallisuuden tunnetta ja tasapainoiseksi aikuiseksi kasvamista. Sitähän me vanhemmat nimenomaan koitamme parhaamme mukaan tehdä, kasvattaa lapsistamme kunnollisia ja tasapainoisia aikuisia. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun ei tiedäkään saako se lapsi koskaan kasvaa aikuiseksi. Mitä sitten, jos yhteistä aikaa onkin vain vähän. Miten sellainen äiti toimii. No ainakin omasta kokemuksestani hyvin eritavalla kuin perttiperuslapsen äiti. 

Moni asia on meihin äiteihin sisäänrakennettu ja kytkeytyy täyteen toimintavalmiuteen viimeistään siinä kohdassa, kun sen lapsen ensimmäistä kertaa syliimme saamme. Näistä yksi tärkeimmistä on oman lapsensa hengissä pitäminen. Ruokkiminen ja suojaaminen kaikelta maailman pahuudelta. Kun hengissä pitämisen perusperiaate on uhattuna, on uhattuna kaikki muukin. On yksinkertaisesti mahdotonta olla lapsestaan erossa. Ensinnä siksi, että ajattelee olevansa lapselle ja sille hengissäsäilymiselle korvaamaton ja siksi, ettei halua menettää jäljellä olevasta yhteisestä ajasta sekuntiakaan. Kaiketi melko luonnollisia asetelmia kumpikin. Itsestäni erityislapsen äitiys tuntuu jatkuvalta nuorallakävelyltä "hyväksi ja järkeväksi aikuiseksi kasvattamisen" ja "haluan antaa lapselleni kaiken mahdollisen hyvän nyt, koska en tiedä, voinko sitä enää myöhemmin antaa" -ajatusten välillä. Järki ja tunne kamppailevat enemmän kuin koskaan ja missään. Sitä saa monesti itsensä kiinni miettimästä, että olisin tämänkin asian toisin päättänyt jos.. ja antamasta periksi tilanteessa, jossa muuten pitäisi kiinni niistä perttiperuslapsen äiti säännöistä ja ohjeista. Vakavasti sairas lapsi, kun joutuu kokemaan jo niin paljon sellaista, mitä terveet lapset eivät. Niitä ikäviä "pakko nyt vaan tehdä näin" -asioita on jo yllin kyllin ja tuntuu vaikealta aiheuttaa pettymyksiä enää missään tavallisissa asioissa. Äitinä sitä sitten helposti ajautuu ajattelemaan, että tämä lapsi joutuu jo kärsimään niin paljon ja päätyy sitten silottelemaan niitä arkisia pettymyksen ja mielipahan aiheita. 

Kun äidistä tulee omaishoitaja hän ei ole lapselle enää vain äiti. Hän on sairaanhoitaja, eskariopettaja, päiväkodin ohjaaja, leikkitäti, askartelutäti, liikunnanohjaaja, biologian opettaja, matematiikan opettaja, rehtori, leikkikaveri ja monta monta muuta. Tämän lisäksi toki myös se äiti. Omaishoitajaäiti viettää lapsen kanssa useimmiten 24/7. Tiedättekö, mitä tapahtuu lapsen ja vanhemman vuorovaikutussuhteelle  -se kietoutuu sellaiselle sykkyrälle, että sen auki saamiseksi tarvitaan vähintään rautakanki. Lapsen on vaikea olla erossä äidistä ja äidin lapsesta. Oikein kumpikaan ei osaa olla, toimia ja rentoutua ilman toista. Ja entä se epäreiluus perheen muita lapsia kohtaan. Ei ole äiti tasapuolinen. Ei ole! (Puhumattakaan avomiehelle jäävästä osuudesta.. mutta mennään siihen sitten joskus toiste..) Loput ajasta kuluukin asioiden pahoitteluun ja toimintatapansa selittelyyn perheen muille lapsille. Ja he ymmärtävät ja ymmärtävät ja ymmärtävät loputtomasti. Vaan entä, kun eivät enää ymmärrä. Erityislapsi ei ole valinnut osaansa, eivätkä ole muutkaan. On otettava se, mitä annetaan ja selviydyttävä parhaalla mahdollisella tavalla. Ja jaksettava selittää yhdelle miksi hiukset pitää suihkun jälkeen harjata, toiselle miksi pakkasella laitetaan pitkät kalsarit, kolmannelle miksi nukkumaan mennään ajoissa ja neljännelle miksi se kourallinen lääkkeitä on vaan otettava, vaikka muiden ei tarvitse. 

Akuutti kuolemanpelko ei tällä hetkellä ole läsnä ja tämä äiti on saanut osan järjestään takaisin. Kykenee toimimaan lapsestaan erossa ja lapsi nauttii suunnattomasti myös siitä, että saa aika ajoin touhuta asioita ilman äitiä. Edelleen ollaan epäreilussa tilanteessa. Kaikille. Siinä sitä on äiti edelleen käsi päässä,  kun yksi haluaa äidin mukaansa sairaalaan ja toinen kokee epäreiluksi, ettei äiti ole kotona. Kun yksi sanoo olevan epäreilua, että X saa taas nukkua äidin vieressä ja X vastaa olevan epäreilua, että hänen pitää lähteä sairaalaan asumaan kahdeksi viikoksi, kun muut saavat asua kotona. Tai missä muut lapset pääsevät uimaan/hoplopiin/kaverisynttäreille/kauppaan/nohittoylipäätäänmihintahansa ja X itkee olevan epäreilua, ettei hän pääse tai ole päässyt 1,5 vuoteen. Sitä kun on äitinä tottunut, että jonkin sortin vastaus on aina valmiina ja viime vuosina ole ollut vastausta juuri mihinkään. Tai kun olisi edes vastaus siihen, milloin tämä päättyy.. mutta kun ei ole vastausta siihenkään.

Mutta ehkä se sitten onkin niin, ettei niitä täysin oikeita ja tasapuolisia ratkaisuja olekaan. On vain tehtävä päätöksiä, jotka juuri sillä hetkellä ovat vähiten huonoja kompromisseja.