Älä tule paha stressi, tule hyvä stressi

 Kun tätä blogia viime syksynä aloitin, kerroin ottavani tämän osittain tutkimusmatkana omaan mentaalimaailmaani. Halusin tutkia myös näin yhden naisen empiirisillä tutkimusmetodeilla, miten hyvin pystyn itselleni mielenvalmennuksen oppeja hyödyntämään. Ja ylipäätään pystynkö. Saanko tämän aika ajoin järjettömyyksiin kohoavan tunnekuohun talttumaan ja kykenenkö valmentamaan itse itseäni -elämään itse niiden ajatusten mukaan, jotka hyödyllisiksi koen. 

Takana on 21 kuukautta jatkuvaa stressiä. Stressistä sinänsä voisi kirjoittaa paljonkin. Sitä on hyvää ja vähemmän hyvää. "Hyvä stressi" ja stressihormonit saavat meidät toimimaan, antavat virtaa ja pitävät liikkeessä. Hyvän stressin tilassa kykenemme parhaisiin mahdollisiin suorituksiin, vireystilamme on optimaalinen eli juuri siihen hetkeen paras mahdollinen ja meillä on mainio, paljon puhuttu ja markkinoitu flow -tila. Oleellista tälle hyvän stressin tilalle on hallinnan tunne. Tunne siitä, että homma on niin sanotusti hanskassa ja hanskat tallessa. Selkokielellä sanottuna tuntee olevansa tilanteen päällä. Millainen se hyvän stressin taso ja tila sitten kullakin ihmisellä on, vaihtelee tietysti ihmisestä riippuen. 

Minä kuulun niihin tyyppeihin, jotka toimivat parhaiten paineen alla. Liika joutenolo lamaannuttaa ja saan entistä vähemmän aikaan yhtään mitään. Ajatusten kanssa on sama. Pienessä kiireessä ajatukset ovat kirkkaita ja selkeitä, liika joutenolo puurouttaa sekä aivot että ajatukset. Oleellista tässäkin on kuitenkin se, että tuntee hallitsevansa tilanteen tai ainakin niin, että kokee itsellään olevan mahdollisuus vaikuttaa asioihin. 21 kuukautta sitten kaatui koko maailma ja stressi lakkasi olemasta hyvää. Vaikka melko pian sainkin tästä kaatuneesta maailmastani suurimman osan jälleen kasaan, pitivät päivittäinen pelko, jatkuvat itsestä riippumattomat muutokset tai se, ettei tiennyt, missä seuraavana päivänä päiväänsä viettää, huolen stressin kroonistumisesta.  Olen nyt alkanut miettiä, miten nämä tähän astiset 630 päivää huonon stressin kortisolimyrskyssä ovat aivoihini vaikuttaneet. Huomaan yhä useammin ja useammin "aivojen jumittavan". Se on piinallista ja kaltaiselleni nopeatempoiselle ihmiselle hemmetin ärsyttävää. Tuntuu kuin päässä olisi puolikohmeista, jo parhaat päivänsä nähnyttä dieselöljyn kesälaatua tammikuun paukkupakkasissa. Ei valu, tipu eikä lirise, vaikka kuinka ravistaa ja vatkaa. Olen jotenkin alkanut ymmärtää, miltä ikääntyneistä ihmisitä tuntuu, kun ennen pää leikkasi kuin partahöylä, mutta iän karttuessa kaikki on jotenkin kankeaa. Itselläni mittarissa on tulevalla viikolla vasta 4 ja 0, enkä millään jaksa uskoa, että täyttäisin vielä siltä osin ikäihmisen kriteerejä, mutta sitä olen kyllä miettinyt, täyttävätkö aivoni jo 100. Senkin tiedän, että pitkään jatkuessaan krooninen stressi on omiaan sairastuttamaan sekä kehon että mielen. 

kuva: Studio Harri Hinkka

Hetkittäin sitä tuntee olevansa tikittävä aikapommi. Vieteri venyy ja venyy, koska on pakko ja on vaan jaksettava. Mutta tottahan sen väsymyksen olotilassa huomaa. Miksi tätä juuri nyt sitten niin mietin? Mietin, koska heräsin tällä sairaalajaksolla siihen tosiasiaan, että hoidot ovat loppusuoralla. Eivät lopussa, mutta loppusuoralla. 630 päivän mittainen mutkikas ja hetkittäin umpisolmussakin ollut tunneli näyttää melko suoralta ja sen päässä pilkottaa valo. Tajusin, että tämä 21 kuukautta kestänyt elämä tällaisenaan tulee muutaman kuukauden kuluttua päätepisteeseen. Osittain ainakin. Lapsi aloittaa koulun ja minä jonakin kauniina päivänä työt. Ja siitä se ahdistus sitten iski. Voitteko kuvitella?! Juuri siitä, että lääkäri "erehtyi" iloisena näitä tulevaisuuden kuvia maalailemaan. Lapsi kommentoi keskustelun jälkeen haluavansa olla taas vauva ja minä menin muuten vaan häiriötilaan. Nyt piti olla iloinen ja onnellinen -innostunut ja täynnä tarmoa, mutta me menimme lapseni kanssa vikatilaan molemmat.

Lapsi on odottanut koulun alkua ja jännittänyt saako aloittaa koulun syksyllä muiden kanssa ja minä ollut salaa kateellinen muiden työelämistä. Ja nyt kun niitä mahdollisuuksia tarjoillaan, alkaakin pelottaa. Kroonistuneessa stressitilassa sitä näkee mieluummin, tai ainakin helpommin, ympärillään uhkia kuin mahdollisuuksia. Lääkärin toiveikkaat sanat saavat aikaan sellaisen lumipalloilmiön, että olisivat olleet Alpeillakin ihmeissään. Nopealla temmolla yksi uhka-ajatus johti toiseen ja toinen kolmanteen ja tällä tavalla edeten päädyttiin lopulta uhkakuvaan numero 6243. Ja tämä kaikki tapahtui kohdallani erittäin jouhevasti ja nopeasti. Muutos pelottaa vaikka se olisi positiivistakin. Ja jollakin tavalla tässä tilanteessa mieli hakeutuu miettimään kaikkia mahdollisia uhkia. Mitä jos kaikki ei kuitenkaan mene niin kuin tässä nyt mietitään? Entä jos tuleekin takapakkia? Pärjääkö lapsi koulussa, kun on ollut jo kaksi vuotta pelkästään koti- ja sairaalahoidossa? Miten siellä työpaikalla ollaan? Entä jos pää ei toimi ja muisti palaudu? Mieli on täynnä juuri niitä ajatuksia -negatiivisia uhka-ajatuksia, joita jokaista värittää pelko.

Jos on krooninen stressi haitallista, on sitä myös myös negatiivinen, itselle vahingollinen ajattelu. Tapa ajatella aiheuttaa varmasti vähintään yhtä paljon stressiä, kuin mikään ulkoinen tekijä. Hyvin pitkältihän henkisessä hyvinvoinnissa on kyse ajattelusta ja siitä, miten hyvin niitä ajatuksiaan hallitsee. Miten kestää ja sietää niitä asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Miten pitkälle antaa niiden uhkalumipallojen vyöryä ja lumivyöryn kasvaa. Osaako palauttaa ajatuksensa siltä uhkapolulta luottamuksen polulle. Väsyneenä kielteinen ajattelu ja pelot lisääntyvät ja päivänselvää tietysti on, ettei kielteinen ajattelu johda mihinkään hyvään. Niinhän se on, että kun aivojaan roska-ajatuksilla ruokkii, niin roskaahan sieltä tulee myös ulos. Negatiivinen ajattelu kasvattaa pelkoa ja turhautumista, mikä taas ruokkii uusia kielteisiä ajatuksia ja noidankehä on valmis!

Päästän teidät jännityksestä ja kerron, että saimme häiriötilamme ainakin toistaiseksi asettumaan 

-sekä lapseni että minä. En kiellä, ettenkö silti miettisi aivojeni tilaa, jaksamistani, kykenemistäni ja monen montaa muuta asiaa. Mutta ylpeyden aiheena voi pitää tälläkin kerralla pelon voittanutta luottamusta. Luottamusta ja uskoa siihen, että kaikki lopulta järjestyy - pitkittyneestä stressistä, tähtitieteellisistä kortisoleista, vika- ja häiriötiloista ja hidastuneista aivoista huolimatta. Luotan sekä mieleni että kehoni palautuvan ja jonakin päivänä minusta sukeutuu vielä minä.

"Tahdotko mut tosiaan?"

Taisin vuoden ensimmäiseen kirjoitukseeni kirjoittaa minulla olevan tälle vuodelle kalenterissa yksi henkilökohtainen merkintä. Tämä merkintä osui maaliskuun viimeiselle lauantaille, kun mennä huitasimme naimisiin. "Eikö teillä nyt muuten ole jo kaikkea hommaa riittävästi, miten te nyt ne häätkin vielä tähän..?" kysäisi paikallisessa ruokakaupassa, siinä kahvipakettien ja tonnikalahyllyjen välissä puolituttu nainen taannoin. Niin. Onhan sitä, mutta jos jotakin, niin sen tämä kulunut puolitoista vuotta on opettanut, että tee se mistä haaveilet -älä tyydy pelkkään haaveiluun. Ja taas toisaalta, juuri tällä tavallahan me on nyt opeteltu elämään -vaikka on paljon huolta, murhetta ja surua, on hyvä pysähtyä näkemään myös ne asiat, mitkä ovat hyvin. Paremmin kuin hyvin. Vaikka häät on tietysti pääasiassa sulhasen ja morsiamen juhla, olivat nämä häät mitä suurimmassa määrin ihan meidän kaikkien ja koko perheen juhla. Sairaalasta hoitavan lääkärin luvalla ja suostumuksella sai perheemme erityislapsikin osallistua kesken hoitojen. Ja hän toden teolla myös osallistui! Joka solullaan, joka sekunnin -tanssi ja ilahdutti kanssaihmisiä valloittavalla hymyllään. Voitte vain kuvitella, miltä näyttää sellainen juhliin osallistuva lapsi, joka ei juuri juhlissa ole pariin vuoteen käynyt. Tai missään muuallakaan, missä ihmisiä on. Kukaan meistä paikallaolleista ei välttynyt liikutukselta hänen riemuaan seuratessa. Kaikilla lapsilla oli juhlissa oma erityistehtävänsä ja he saivat kaikki loistaa kukin omalla tavallaan. Pakahdun onnesta edelleen, kun heitä tätä kirjoittaessani ajattelen. Itse asiassa, mitä enemmän ajattelen, sitä enemmän ymmärrän, miksi nämä häät ylipäätään juuri nyt järjestettiin. 

Kuva: Anniina ja Kristiina Niemi

En toki voi rehellisyyden nimissä kieltää, etteikö jossakin kohtaa häiden lähestyessä tullut itsellekin tunne, että mikä se järki taas tässäkin oli. Olisiko pitänyt lykätä tuonnemmaksi. Minä vietin puolet kuusta sairaalassa ja puoliso kahden eri kaupungin teattereissa. H-hetken lähestyessä tajusimme, että itse oli yksinkertaisesti mahdoton kaikkea suunnittelemaansa saada tehtyä. Kaltaiselleni kontrollifriikille opettavainen kokemus toki tämäkin; miettiä ne ihmiset joihin todella luottaa ja antaa osa asioista heille tehtäväksi. Eikä näistä mitään ilman apukäsiä olisi tullutkaan. Olisi kaatunut koko roska viimeistään sillä häiden alusviikolla, kun lapsi oli sairaalassa, mies töissään ja minä kotona 39 asteen kuumeessa ja mahataudissa. Ensin piti saada miehitys lapsen kanssa sairaalaan ja sitten vielä joku hoitamaan ne hääasiat. Uskomatonta mutta totta, noin tunnin kuluttua tästä "yrjötauti-ilosanoman" saapumisesta oli lapsella seuralaiset aikataulutettu sairaalaan ja hääasiat hoidossa. En olisi vielä jokin aika sitten uskonut, että hääkimppuni suunnittelee ystäväni. Itse näin kimppuni vasta H-hetkellä. Ja se oli täydellinen! Hyvin hän minut tunsi ja toiveeni luki ajatuksistani. Olenko muuten jo muistanut kertoa teille, että ilman näitä upeita lähitukiverkostoihmisiä olisimme olleet useasti suossa ja syvällä. Ehkä olen. Juuri siksi näiden häiden teemana oli naimisiinmenon lisäksi mitä suurimmassa määrin myös ystävyys ja sen juhlistaminen. Edelleenkin -yksin olisimme melko paljon vähemmän kuin yhdessä.

Millaista se sitten on, järjestää tässä määrin merkittäviä juhlia näillä syöpälapsiperhe reunaehdoilla. Se on haasteellista, mutta mahdollista. Jos joku on varmaa niin ainakin se, ettei itse yksinkertaisesti pysty kaikkea tekemään ja hoitamaan, vaan on luotettava muiden antamaan apuun ja ammattilaisiin. Jossain vaiheessa häiden lähestyessä koin tämän ahaa elämyksen, etten yksinkertaisesti pysty juoksemaan joka kuppia ja kippoa ja lyhtyä etsimässä pitkin Pirkanmaata, vaan on keksittävä toinen keino. Juhlapaikaksi olimme valinneet meille merkityksellisen Tampereen Komediateatterin juhlasalin ja siellä tiesimme kaiken toimivan täydellisesti -upeat puitteet sekä osaava ja taitava henkilökunta meillä siis jo oli.
 http://www.juhlatalonravintolat.fi/

Kuva: Loretta Pietilä

Kuva: Loretta Pietilä

Halusin löytää kaikki tarvitsemani palvelut samasta paikasta ja nopealla etsimisellä löytyikin avuksi Annen Party&Deco. Ensimmäinen yhteydenotto vakuutti minut välittömästi, että olin osunut juuri oikeaan paikkaan. Annen kautta sain tilattua ne kaikki häärekvisiitat, mitä halusinkin; tuolihuput, kulhot, kehykset ja maljakot. Ja nekin asiat Anne kysyi ja hoiti, mitä itse en edes tajunnut miettiä. Sairaalasta käsin lähetin Annelle ajatuksiani ja toiveitani sähköpostilla ja Anne mietti toteutuksen. Ensikontaktista tuli sellainen olo, että tämä nainen tietää mitä tekee ja kaltaiseni "mieluiten pidän kaikki langat omissa käsissäni" -tyyppinenkin naisihminen saattoi osan langoista luovuttaa eteenpäin. Anne saa sataprosenttisen lämpimät suositteluni. Enkä kaiketi minäkään sitten ihan se kaikista hankalin asiakas ollut, sillä Anne lupasi blogini lukijoille 15 % prosentin alennuksen mainitsemalla Selkeesti sekaisin blogin. Annen Party&decon löytää: http://www.annenpartydeco.fi/

Kuva: Loretta Pietilä

Kuva: Loretta Pietilä

Kuva: Anniina ja Kristiina Niemi

Huumorimielessä vitsailimme moneen kertaan, että helppohan se on häitä nyt järjestää, kun on jo kerran sen kokeillut ja ainakin tietää, mitä ei tahdo. Kyllä niin kerrassaan lämpimästi suosittelen tätä naimisiinmenoa näin varttuneemmalla iällä. Kaikki on jotenkin -no selkeämpää. Ja nämä juhlat olivat kuten sanottua meidän kaikkien juhlat, puolisoni ja minun, lastemme ja jokaisen paikalla olleen ystävän. Tottakai sitä haluaa kaiken olevan kaunista ja täydellistä, mutta tärkeimpänä kaikista sitä toivoo, että kaikilla olisi juhlissa hyvä ja mukava olla ja tunnelma olisi kaikinpuolin lämmin. Muutoinkin kuin lämpömittarin puolesta. Ja olihan se, eikä se näiden ystävien kanssa muuta toki olisi voinut ollakaan. 

Kuva: Anniina ja Kristiina Niemi

Morsian halusi olla tietysti täydellinen myös. Tai no, iän tuomien realiteettien myötä voidaan kai sanoa, että paras mahdollinen. Hääviikolla ollut kuumevatsatauti teki tästä morsiamesta melko nuutuneen näköisen ja oloisen, mutta niin se vaan saatiin tämäkin museo hääpäiväksi pystytettyä. Kiitos erityisesti Heini meikistä ja Fame by Jenna https://www.facebook.com/famebyjenna/  upeasta kampauksesta. Jäi se koekampauskin siinä taudin kourissa tekemättä, mutta kun on ammattilainen, joka tietä mitä tekee niin lopputulos oli tietysti juuri se mitä pitikin. Kynteni saivat uuden ilmeen Kauneuskulma Hehkussa https://www.facebook.com/kauneuskulmahehku/. Annoin Sannalle vapaat kädet toteuttaa minulle unelmieni hääkynnet ja tämä käsittämättömän ammattitaitoinen nainen loihti ne. Tästä putiikista ei takuulla kukaan lähde tyytymättömänä. Itselleni tämä oli ensimmäinen käynti Sannalla ja takuulla tulen käyttämään näitä palveluita jatkossakin. Kynsien lisäksi tässä täydenpalvelun talossa saa kosmetologihoitoja kasvoista varpaisiin. Nämä ovat niitä asioita, joiden hoidossa ainakin itselläni olisi parannettavaa. Eipä ole juuri hemmotteluhoidoissa tullut käytyä.

Hääkuvat käytiin ottamassa paikassa, jonne jo totutusti menemme, kun ylipäätään tässä taloudessa kuvia johonkin tarkoitukseen tarvitsemme eli https://studioharrihinkka.fi/.

Kuva: Harri Hinkka

 Pääasia kaiketi näissä hommissa on, että juhlat ovat hääparin näköiset ja oloiset. Emme onnellisempia ja kiitollisempia voisi siinäkään mielessä olla -nämä olivat juuri ne meidän unelmahäät. Saimme olla rakkaiden ja läheisten ympäröimänä juhlissa, joissa ei ilon ja onnen kyyneleitä säästelty ja joissa musiikki oli  erityisen suuressa osassa. Sellaiset ne oli, "Hintsasten juhlaviikot" -kuten eräs ystävämme tapahtuman nimesi.  Ja tässä me Hintsaset nyt sitten ollaan, avioparina.

...Ja sitä tässä nyt aloinkin sitten miettimään, että pitäiskö mulle nyt sitten järjestää ristiäiset.. Tai jonkin sortin "uudelleennimiäiset" ;)