Tyhjä tuoli

Viimekertaisesta blogitekstistä on vierähtänyt tovi aikaa. Sanoja ja asioita olisi toki ollut, niiden laittaminen peräjälkeen ja järkeviksi lauseiksi onkin vaan ollut toinen seikka. Aivan varma en ole vieläkään, miten nämä sanat tähän lopulta asettuvat, mutta katsotaan. 

(Kuva: Sirin kuvat) 

Marras-joulukuun taite oli hankala. Neljäntoista vuoden ajan on siihen kuulunut tiettyjä perinteitä, joita nyt ei enää ollut. Tuolloin on kirjoitettu joulupukille kirjeet ja viety rappusille piparkakun ja maitolasin kera. Tuolloin on juhlallisesti julkistettu kunkin vuoden joulukalenterit. Joulukoristeita on kaivettu kaappien kätköistä ja aloitettu virittäytyminen jännittävään joulun odotukseen. Korvatunturille olisi oltu yhteydessä jo hyvissä ajoin ja jouluaattovierailun kellonaika lyöty lukkoon. Tänä vuonna, ensimmäistä kertaa, mikään näistä minulle tärkeistä traditioista ei toteutunut. Kattoni alla asuva teini-ikäinen ei juuri jaksa Korvatunturin kirjeistä innostua, eikä liioin piparkakkujen leipomisesta. Huomaan ajattelevani voisiko joulun tänä vuonna jotenkin sivuuttaa. Hypätä yli ja jättää väliin -siirtyä suoraan loppiaiseen. Tammikuuhun, jolloin kalenterimerkinnät pursuilevat ja kaikkea uutta ja jännittävää alkaa. 

Minä, joka olen aina rakastanut joulua huomaan pelkääväni sitä tänä vuonna enemmän kuin mitään. Yhden yhtä joululaulua en ole vielä pystynyt kuuntelemaan. Tulkoon joulu on yksi suosikeistani. Itsenäisyyspäivän aattona yritin, mutta pääsin ensimmäisen lauseen - "Niityllä lunta" puoleenväliin. Sitten vaihdoin levyä. 

Minun jouluni ei ole koostunut joulumenun suunnittelusta tai jouluruokien kokkaamisesta. Minulle on ollut aivan se ja sama, onko paistettu porsas kuorrutettu sinapilla vai komeileeko possu joulupöydässä ilman huntua. Jouluni onnistumiseen ei vaikuta onko kaapit ja kynnykset puunattuna tai muistinko pestä saunan. Lapset ja heidän ilonsa ja odotuksensa ovat tuoneet ja tehneet minun jouluni. Nyt yht´äkkiä minun pitäisi keksiä kokonaan uusi kaava jouluun. Tulevan joulun aviomiehenikin lapset ovat äidillään ja meitä on täällä vain me kolme. Rauhoittuminen perheen kesken tuntuu tänä vuonna kertakaikkisen ylitsepääsemättömältä. Minun murheeni ei ole, puuttuuko rosollista punajuuri tai olenko muistanut ostaa sinappisilliä. Minulta puuttuu jotakin, mitä mikään tai kukaan ei voi korvata. 

Minun perheeni joulupöydässä on tyhjä tuoli. 

Tämä tyhjä tuoli on kovin monen muunkin perheen joulupöydässä. Minä tiedän, etten ole yksin. Monessa muussakin perheessä mietitään uskaltaako Lumiukko -elokuvaa tänä vuonna katsoa. Huutoitkuksi se menee. Väistämättä. Varpunen jouluaamuna on vaan kertakaikkiaan liikaa ja Joulupukin Kuuma linja ei tuo helpostusta sekään. 

Mietin lokakuun paikkeilla keinoja joulun väliin jättämiseen. Jossain vaiheessa mietin, että lomamatka perheen kesken johonkin kaukomaahan voisi olla osuva ratkaisu. Siellä palmun alla maatessa, tuorepuristettua appelsiinimehua siemaillessa ei ehkä tuntuisi niin pahalta. Tunsin hetken syvää helpotusta - tämähän olisi sillä ratkaistu koko joulu. Saisin vetää punakynällä ruksit yli koko juhlasta ja palata vain suoraan siihen kiireiseltä ja työntäyteiseltä näyttävään tammikuuhun. 

Hyvin pian tajusin, että olin kaivamassa itselleni syvää petoksen kuoppaa, mihin todennäköisesti tulisin kompastumaan kuitenkin eniten itse. Minä lähtökohtaisesti en usko asioiden väistelyyn ja siloitteluun. Tulta päin vaan, sanoi sodassa lottana ollut mummoni aina; "ei ne asiat väistelemällä ja välttelemällä helpotu". Ei niin. 

(kuva: Sirin kuvat) 

Viime joulu oli erityisistä jouluista erityisin. Tiesin, että se tulisi olemaan lapseni ja minun viimeinen yhteinen joulu. Olin jo etukäteen aviomieheni kanssa sopinut, että hän hoitaa tarjottavat joulupöytään ja minä teen juuri niitä asioita, mitkä lapselleni eniten iloa tuottavat. En tiedä muiden perheen lapsista, mutta omani eivät jouluruoista pidä. Minä en nähnyt syytä, miksi kenenkään joulua pitäisi pilata pakkosyömällä lipeäkalaa tai lanttulaatikkoa, eivät ne erityisesti maistu itsellenikään. Päädyimme järjestelyyn, jossa jokainen sai toivoa joulupöytään jotakin, mitä halusi. Joulupöytämme näytti taatusti erilaiselta kuin se, mihin ehkä tavanomaisesti olemme tottuneet. Kaikki olivat tyytyväisiä. Minä lähdin lasten toiveesta joulupuuron jälkeen hevostallille, viemään joulutervehdystä lempihevosille, kileille ja pupuille, kanoille ja tallikissoille. Ikimuistoisin kokemani joulutunnelma. Kotiin palasimme parahiksi joulupukkia vastaanottamaan. 

Jossain vaiheessa viime viikolla sen keksin. Tästä minä tekisin sen jouluperinteen -yhdessäolosta. Siitä, että jouluna saa syödä, mitä haluaa ja tehdä mitä haluaa. Ei ole pakko ahtautua jakkumekkoon eikä kauluspaitaan. Virttyneet verkkahousut ja jumppatrikoot käyvät jouluasuksi yhtä hyvin. Edelleenkään en stressaa ovatko kaapit järjestyksessä tai sauna pesty. Ehdotan ehkä jouluelokuvaksi Bridget Jonesia tai Austin Powersia. Ehkä ehdotan aviomiehelle myöhäisiltaan muutamaa erää Aliasta -kahdestaan. Älkääkä sanoko, ettei sitä voi pelata kahdestaan. Voi, jos pelaa vaan. 

Perinteet ovat ihana asia. Kunhan vain kaikki muistaisimme, että niitä voi tehdä vaikka joka vuosi uusia. Oleellista ei kaiketi ole se, onko pöytähopeat kiillotettu ja sopivatko servetit täysin muuhun kattaukseen. Oleellista ovat ne ihmiset, kenen kanssa joulumme saamme viettää. Eräs nuori naisihminen kirjoitti minulle Instagram -viestin, missä kertoi muistavansa lapsuutensa jouluista, miten kireä ja jännittynyt äiti oli koko joulun. Hääräsi keittiössä viikon ennen joulua ja viikon joulun jälkeen, ehtimättä istahtaa hetkeksikään. 

Muistetaanhan pysähtyä miettimään, mikä sitten lopulta on tärkeää. Mitä me haluamme lastemme näistä yhteisistä jouluista muistavan? Kiireen, kireyden ja hössötyksen vai mukavan yhdessäolon. Sitä ne lapset eivät ainakaan muista, millaiset servetit jouluna olivat. Eivätkä sitä olivatko ne joulupöydän kynttilänjalat samaa vai eri paria. 

Nautitaan niistä tuoleista joulupöydässämme, jossa rakkaimpamme istuu. 

Teille kaikille, jotka viettävät ensimmäistä, toista tai viidettätoista joulua niin, että yksi tuoli joulupöydässnne on tyhjä, haluan toivottaa maailman eniten voimaa ja rohkeutta. Minua pelottaa, mutta niin pelottaa monessa muussakin perheessä. Minä uskon, että yhdessä tästäkin taas selvitään. 

Valoa, iloa, rauhaa ja rakkautta jokaisen jouluun!