Viikkasin pyykkiä ja kuuntelin radiota. Siellä toimittaja teki katuhaastattelua koskien koulujen ja päiväkotien mahdollista sulkemista koronaviruksen vuoksi. Samaisesta teemasta olin lukenut monenlaisia pohdintoja aiemmin monista muista tiedotusvälineistä. Kovin moni aikuinen, vanhempi oli huolissaan siitä, miten selviäisi mahdollisesta kotonaolosta lapsen kanssa. Miten ihmeessä saisi ajan kulumaan, "kun ei saa mennä minnekään".
Pysähdyin todella miettimään.. Oma ja perheeni kokemus infektioeristyksestä ja karanteenista on elokuusta 2016 elokuuhun 2018. Kaksi vuotta. Kaksi kokonaista vuotta. Ei julkisia paikkoja, missä on muita ihmisiä. Ei kaverisynttäreitä, ei kauppareissuja, ei ravintoloita, kahviloita, hoploppeja ja huvituskeskuksia. Ei ulkomaanmatkoja, ei koulussa tai päiväkodissa käyntiä. Ei perheen muiden lasten kavereita kylään, jos jollakulla kaverilapsen perheessä ollut nuhaa, yskää yms. lähimmän kuukauden aikana.
Jatkuvaa käsienpesua. Käsienpesua. Käsienpesua. Ja vielä kerran käsienpesua.
Mennen, tullen ja palatessa.
Valtavan moni lapsi ja perhe elää tällaista elämää vuosikausia. Tälläkin hetkellä. Juuri nämä lapset ovat tässä koronavirustilanteessa yksi riskiryhmään kuuluvista. Heille tämä virus, mikä nyt on sulkenut puoli maailmaa, on erityisen kohtalokas. Muiden riskiryhmien ohella.
Jäin miettimään haastattelua kuunneltuani, olemmeko me 2000-luvun vanhemmat niin kertakaikkisen vieraantuneet lapsistamme ja ajanviettomahdollisuuksista heidän kanssaan.
Monille meille tulee elämässä tilanteita, jolloin ei kysytä huvittaako tai onko juuri tämä vaihtoehto meille sopiva ja mukava. Tulee tilanteita, joissa vaihtoehtoja ei anneta ja silloin täytyy ryhtyä vain soveltamaan. Nähdä ympärillä olevat mahdollisuudet reunaehdot huomioon ottaen.
Koti antaa valtavan paljon mahdollisuuksia lasten kanssa yhdessäoloon, kun ne vain näkee ja haluaa nähdä.
Kahden vuoden eristyksissäolon aikana tuli keksittyä yhtä ja toista. Milloin pelattiin lautapelejä, milloin mentiin piilosta. Milloin järjestettiin Barbieille disco, milloin Petshop hahmoille kylpylä pesuvatiin. Leivottiin pullaa (usein puolet aineista puuttuui, mutta ajatus oli tärkein..), tehtiin pizzaa juuri niistä aineista, mitä kaapista sattui löytymään. Kokeiltiin, pystyykö yhdellä vessapaperirullallisella tekemään 8 vuotiaasta tytöstä muumion (kyllä, se oli juuri kaupoista loppumaisillaan olevan wc-paperin tuhlausta, mutta siitä saatiin iloa pitkäksi aikaa).
Piilotettiin vuorotellen Lego-ukkoa ja annettiin vinkkejä sen löytymiseksi. Tehtiin aarrekarttaa, missä ohjeet aarteen löytymiseksi annettiin paperilapuilla, yksi vinkki johdatti toisen luo ja toinen kolmannen.
Järjestettiin ulkoilmakonsertti kaikille talosta löytyville pehmoleluille. Opetettiin koiralle uusia temppuja. Luettiin kirjoja ja laskettiin pilkkuja. Se voitti, kumman kappaleesta löytyi enemmän. Istuttiin ikkunan ääressä ja pidettiin kilpailua siitä, kuka bongaisi ensimmäisenä ulkoa linnun.
Laitettiin huivi silmille ja piirreettiin sokkona. Pidettiin musiikkiarvauskilpailuja. Se sai pisteen, joka arvasi kappaleen ensimmäisenä. Opeteltiin tekemään sanamuunnoksia ja palindromeja. Tutkittiin maailman karttaa ja mietittiin, miksi Intiassa lehmät ovat erinäköisiä kuin meillä täällä.
Joskus tehtiin sotkua. Se se vasta oli mieleistä puuhaa. Katsoa, minkä värinen sotku tulee, kun sekoittaa lusikallisen ketsuppia, shampoota ja maitoa kahvinpuruihin. Ei järjen häivää, mutta hauskaa!
Osastolla 6-9:n neliön huoneessa oltiin joskus viisikin viikkoa putkeen. Pelattiin, kuunneltiin musiikkia, laskettiin ikkunasta Teiskontiellä kulkevia autoja, keksittiin hassuja sanoja, haaveiltiin, unelmoitiin ja tehtiin mielikuvitusmatkoja kaukaisille saarille, mihin saisi ottaa mukaan vain viisi tavaraa.
Sitten leikittiin, leikittiin ja vielä kerran leikittiin. Väänneltiin vuoronperään naamaamme ja tehtiin hullunkurisia ilmeitä. Se voitti, joka sai muut eniten nauramaan. Kainalopierujen mestaruuskisat pidettiin myös. Tuolloin opin itse, nelikymppisenä naisena, tekemään elämäni ensimmäisen kainalopierun..
Useimmiten se, mitä eniten vaaditaan ei ole puitteet tai rahaa, vaan mielikuvitusta.
Mielikuvitusta, heittäytymistä ja tilaa luovuudelle ja hassuillekin ajatuksille. Aina kaiken tekemisen ei tarvitse olla erityisen järkevää, kunhan se tuo iloa.
Kahteen vuoteen ei voitu matkustaa mihinkään, koska joka paikassa oli ihmisiä. Sen sijaan kotona vaihtelua nukkumiseen toi, jos kantoi patjoja huoneesta toiseen tai jos nukkuikin oman sängyn sijaan olohuoneen lattialla tai vaikka saunassa lauteiden alla.
Kun et voi käydä ravintoloissa ystävien kanssa syömässä, voit tehdä eväät ja lähteä retkelle. Me täällä Suomessa olemme onnekkaita, koska asumme ja elämme melko väljästi. Metsää on melko lähellä, vaikka asuisikin suuressa kaupungissa. Maaseudulla tai pienemmillä paikkakunnilla tämä on vielä helpompaa.
Ainakin meillä on tuolta kahden vuoden karanteenilta ja erityksessä ololta paljon mukaviakin muistoja. Erityisen monet asiat olivat kiellettyjen listalla, mutta monet asiat olivat myös mahdollisia. Joskus asioiden eteen piti nähdä vain hiukan vaivaa ja tehdä ajatustyötä.
Koronaviruksen aiheuttama taloudellinen huoli tuo oman lisänsä nyt monen elämään. Niin meidänkin.
Haluan silti nähdä tämän tilanteena, joka ei ole mahdoton tai ylitsepääsemätön. Ajattelen, että jälleen kerran täytyy pistää itsensä ja luovuutensa likoon. Alkaa nähdä mahdottoman sijaan mahdollisuuksia.
Täytyy jaksaa uskoa, että tästäkin yhdessä selvitään.
Elämän epävarmuudet ravisuttavat meitä monella tavalla ja ajavat meidät pois mukavuusalueelta. Mieleltä vaaditaan kykyä joustavuuteen ja sopeutuvaisuuteen.
Lapsilla tätä kykyä on monesti enemmän kuin meillä aikuisilla. Lapsi kyllä keksii monesti keinoja niissäkin tilanteissa, kun aikuisen "kikkapakki" ammottaa tyhjyyttään.
Tuo reilun kahden vuoden aika opetti pitkäjänteisyyttä ja kekseliäisyyttä. "Nyhjää tyhjästä" sanonta tuli enemmän kuin tutuksi. Mutta kuinka ollakaan, jossain vaiheessa sai kuitenkin huomata, että elämä onnistuu niinkin. Eikä ole ollenkaan niin rajoitettua ja vaikeaa, kuin se nyt ensi-istumalta voi tuntua.
Tottakai välillä harmitti, kun ei voinut mennä ja osallistua. Kun ei saanut kutsua kavereita kylään. Sisarukset joutuivat olemaan poissa koulusta, jos luokassa riehui mikä tahansa infektio.
Harmittaa saa ja surullinenkin saa olla. Tärkeää kuitenkin kyetä näkemään surun rinnalla myös ilo. Useimmiten se siellä nimittäin on, vaikkei sitä heti huomaakaan.
Jos Senja olisi vielä täällä, hän sanoisi, että muistakaa nauraa paljon.
Noudatetaan ohjeita, jäädään kotiin, vältetään ihmisjoukkoja, pestään käsiä ja noudatetaan niitä ohjeita, mitä ammattilaisilta saamme.
Iloa, luovuutta ja paljon mielikuvitusta jokaiselle!
