Ikuisesti muistoissa

Jokaisen vanhemman pahin painajainen -oman lapsen siunaus- ja muistotilaisuus, siitä on nyt reilu viikko. Päivä, jonka jälkeen  kuoleman lopullisuus konkretisoitui vielä eri tavalla kuin siihen asti. Elämäni epätodellisin päivä.
Paljon en itse siunaustilaisuudesta muista, mutta sen muistan, että istuessani kirkossa ja katsoessani vuoroin pappia, vuoroin pientä arkkua hänen edessään, mietin, ettei tämä oikeasti ole totta.
Onko tuo arkussa oleva lapsi todella minun lapseni.
Oman tähänastisen elämäni hirvein ja samalla kaunein päivä.

(kuva: Sirin kuvat/ Siri Tuominen)

Olen itse ollut hautajaisissa viimeksi toistakymmentä vuotta sitten, enkä pystynyt yhtään palauttamaan mieleeni, millaiset ne olivat. Yhtenä iltana etsin tietoa hautajaisista internetistä, kun mietin, millaiset niiden tulisi olla. Siinä tietoa etsiessäni yht' äkkiä tajusin, että eihän meidän tarvitse miettiä, mitä hautajaisissa jonkun protokollan mukaan kuuluu tai ei kuulu tehdä tai millaiset jonkun muun hautajaiset ovat olleet.

Hautajaiset on jo sanana itselleni vastenmielinen, vaikka sen merkityksen ja tarkoituksen toki ymmärränkin.  Minä halusin puhua ainoastaan siunaustilaisuudesta ja muistojuhlasta. Koska juuri sen minä halusin tehdä, järjestää lapselleni hänen viimeiset juhlansa -hänen elämänsä muistojuhlat.
Juuri hänen näköisensä. 

Ensimmäiseksi oli päivänselvää, että muistojuhla pitäisi järjestää paikassa, mikä oli Senjalle se kaikkein tärkein. Paikassa, missä oli vietetty vuosi takaperin Senja -festit ja niin monet muutkin ihanat juhlat eli kodin pihapiirissä. Mikään muu paikka ei tuntunut luontevalta. Ystävät kasasivat jälleen kerran voimansa ja pian oli tehtävät jaettu; kuka hoitaa teltan, kuka kukat, kuka vaaleanpunaiset ilmapallot, kuka ruuat, juomat, kuka mitäkin. Ystävät olivat heti mukana suunnittelemassa ja toteuttamassa. Yhdessä siis järjestettiin jälleen nämäkin ja se tuntui äärettömän hyvältä -helpottavalta toki myös.
Ja sellaiset niistä toden totta tuli -tärkeän ja arvokkaan elämän muistojuhlat.

(kuva: Sirin kuvat/ Siri Tuominen)

Juhlissa muisteltiin Senjaa ja jaettiin yhteisiä hetkiä ja tapahtumia, laulettiin ja soitettiin. Senja rakasti juhlia, ihmisiä ja musiikkia. 

Kutsussa toivoin ihmisiä pukeutumaan mihin tahansa muuhun kuin kokomustaan. Senjan mielestä musta oli "tyhmä ja tylsä väri", mitä värikkäämpää sen parempi -oli Senjan motto. Jossakin hautajaisetiketissä kehotettiin kunnioittamaan vainajaa arvokkaasti pukeutumalla mustaan. Tässä tapauksessa mustiin pukeutuminen olisi ollut kaikkein epäkunnioittavinta.
Senja rakasti värien lisäksi kukkia ja niinpä eräs ystävistäni keksikin, että laittaisimme kaikki päähämme kukkaseppeleet. Ja sellaiset meillä lähes kaikilla sitten päässämme olikin.

(kuva: Sirin kuvat/ Siri Tuominen)

(kuva: Sirin kuvat/ Siri Tuominen)

Olin toivonut juhlapaikalle, kaikille muistojuhlaan osallistuneille omat vaaleanpunaiset tai valkoiset ilmapallot. Niihin jokainen sai kirjoittaa Senjalle terveisensä ja yhdessä sitten laskimme ilmapallot taivaalle. Se oli kaunista ja valtavan koskettavaa.

En minä tiedä, onko muistojuhliin yleensä tapana kutsua eläimiä, mutta Senjan juhliin kutsuin Elsa-ponin. Toki omistajansa myös.
Elsa oli Senjalle äärettömän rakas ja tärkeä monen vuoden ajan.

(kuva: Sirin kuvat/ Siri Tuominen)

Olimme perheemme muiden lasten kanssa miettineet, minkä konkreettisen muiston jokainen voisi muistojuhlassa Senjasta saada. Vuosien saatossa oli Senjalle kerääntynyt valtavan määrä pehmoleluja ja mietimme, että olisi kaunista jos jokainen muistojuhlassa ollut saisi ottaa lähtiessään pehmolelun muistoksi mukaansa. Ja näin myös tehtiin. Erityisesti lapsille ne olivat äärimmäisen tärkeitä. Monet laittoivat viestiä muistojuhlan jälkeen ja kertoivat lasten nukkuneen pehmolelu vieressään tai lasten jutelleen pehmolelulle asioita, mitä olisivat halunneet sanoa Senjalle. 

Muistojuhlaa edeltävänä iltana istuin sohvalla ja kysyin aviomieheltäni, että lähtikö tämä hänen mielestään "taas" jotenkin "lapasesta" ilmapalloineen, pehmoleluineen ja poneineen tai voiko kirkkoon mennä siunaamaan vainajaa kukkaseppele päässä? Hän vastasi, kuten Senjan siunannut pappikin -sinä tiedät, miten Senja olisi toivonut ja se on kaikkein tärkeintä.

(kuva: Sirin kuvat/ Siri Tuominen)

Jälkeenpäin ajateltuna olikin ehkä helpotus, ettei minulla ollut jotakin tiettyä mallia muistojuhlan järjestämisestä. Ainoa ajatus, mikä toimintaani ohjasi oli se, miten Senja olisi toivonut tehtävän.

Niin, meidät on opetettu toimimaan tietyn tavan mukaan ja istutettu tiettyyn muottiin, mitä hautajaisiin tulee. Heti alkaa epäilyttää, mikäli aikoo poiketa totutusta kaavasta tai toimia vastoin etikettiä. Eiväthän ihmiset toisaalta mene naimisiinkaan tietyn kaavan mukaan ja kaikki morsiamet pukeudu valkoiseen.

(kuva: Sirin kuvat/ Siri Tuominen)

Minä halusin ajatella niin, että yhtä lailla kuin meillä on suunnaton suru siitä, ettei Senjaa fyysisesti enää ole, on meillä yhtä suuri ilo jokaisesta hänen kanssaan vietetystä hetkestä, päivästä, viikosta ja vuodesta. Miksi se ilo pitäisi jättää huomiotta keskittyen vain siihen suruun. Miksi pitäisi pukeutua juuri mustaan tai miksi pitäisi laulaa virsiä, jos ei niitä ole tähänkään mennessä laulettu.

(kuva: Sirin kuvat/ Siri Tuominen)

Olen kiitollinen itselleni, etten miettinyt, miten joku asia "olisi pitänyt" jonkun tavan ja tottumuksen mukaan tehdä, vaan tein juuri niin kuin meistä, Senjan parhaiten tuntevina, oikeimmalta tuntui. Toimimme tavalla, jonka ajattelimme parhaiten tekevän kunniaa Senjan elämälle, joka oli äärettömän arvokas, vaikka lyhyeksi jäikin. Hänen yksi suurimpia meriittejään elämänsä aikana oli tuoda iloa ja naurua ihmisten elämään. Sitä kaikkea halusimme kunnioittaa myös Senjan viimeisissä juhlissa.
Ja ne toden totta olivat kauniit ja ikimuistoiset -aivan kuin Senja itsekin.

Kiitos ystävät, jotka tämän meidän kanssa yhdessä teitte ja toteutitte.
Lämmin kiitos myös Senjan siunanneelle papille, että kuuntelit ja kunnioitit ajatuksiamme ja haluisit vilpittömästi sinäkin, että tilausuus oli juuri Senjan näköinen.

(kuva: Sirin kuvat/ Siri Tuominen)

Olen kuluneiden viikkojen aikana miettinyt kuolemaa ja surua käsitteenä hyvin paljon ja tajunnut, miten paljon ajatuksia, tunteita ja mielipiteitä se ihmisissä herättää. Mikä on sopivaa, mikä sopimatonta. Miten kuuluu "surra oikein", saako siitä puhua vai eikö siitä saa. Sulkevatko suru ja ilo toisensa pois vai voivatko ne kulkea rinnakkain. Surulta me kukaan emme elämässämme voi välttyä ja kaikki joudumme sitä kohtaamaan ennemmin tai myöhemmin. Kuoleman lopullisuus ja ehdottomuus aiheuttaa meissä kaiketi sen suruista kaikkein suurimman ja lapsen kuolema on toki asiana ja aiheena jo sellainen, että moni sitä mielellään välttelee. Sekä ajatuksen tasolla että myös käytännössä. 

Tämä on ehdottomasti teema, johon haluan paneutua tulevaisuudessa enemmänkin.

(kuva: Sirin kuvat/ Siri Tuominen)

Minä haluan puhua surusta -en ilon vastakohtana, vaan rinnalla kulkijana. Minä en epätoivoisesti halua pyristellä surusta eroon, vaan hyväksyä sen osana loppuelämääni. Ajattelen, että minun on nyt tultava sen kanssa mahdollisimman hyvin toimeen. Siinä se on suru, ilon rinnalla.


Terveiset sinne taivaaseen ❤️
(San. Ilkka Vainio) 

Lensit tähtiin

valos nähtiin

eikä nähty oo kirkkaampaa

ilon toisit

jos täällä viel oisit

mut jatkamme nyt sun unelmaa

Tuulet vinkuu

toisiinsa hinkuu

ehkä sinä mua kutsut vaan

voimasi tunnen ja

surunkin kun en

päässyt kanssas enää kulkemaan

Terveiset sinne taivaaseen

juhlitaan sua taas uudelleen

eikä unohtaa saa koskaan rakkaitaan

Terveiset sinne taivaaseen

tunnemme sua niin kaivanneet

yhtä taivas ja maa 

sut vielä nähdä saan

Kuljet siellä

kaihomme tiellä

jäivät muistot mulle ikuiset

Ne mua kantaa

luo taivaanrantaan

siksi kuollutkaan koskaan et

Terveiset sinne taivaaseen

juhlitaan sua taas uudelleen

eikä unohtaa saa koskaan rakkaitaan

Terveiset sinne taivaaseen

tunnemme sua niin kaivanneet

yhtä taivas ja maa 

sut vielä nähdä saan...

Surun seurassa

11 kuukautta sitten saimme tietää, mitä jonain päivänä tulisi tapahtumaan. Ehkä puolen vuoden, ehkä kuukausien kuluttua. Hetkellisen romahduksen jälkeen oli pakko päättää, miten nämä jäljellä olevat kuukaudet, viikot ja päivät käytetään. Yksi asia päätettiin myös, kuolemalle ei anneta etukäteen yhtään ainoaa päivää. Tietysti me aikuiset surimme. Pääosin öisin. Tarjottiin keskusteluapua, mutta emme halunneet sitä ottaa vastaan. Kyse ei tällä kertaa ollut siitä, etteikö "suutarin lapsilla olisi ollut kenkiä", vaan siitä, etten etukäteen halunnut analysoida tunteita tai sitä, mitä tuleman pitää. Minusta se olisi ollut yhtä hullua, kuin alkaa nyt etukäteen miettimään ja suremaan omaa kuolemaansa tai miltä se tuntuu. 

Kaikki meistä joskus kuolee, se on varma. Sen etukäteen sureminen tuntuu hukkaan heitetyltä ajalta.

Kolmen vuoden ajan on takaraivossa ollut tietoisuuden osa siitä, miten saattaa lopulta käydä. Mutta luoja varjelkoon, jos olisimme sen pelon antaneet hallita koko kolme vuotta. En uskalla edes ajatella. Enkä halua. 

Tietysti ahdistus ja tuska oli ja on valtava ja aika ajoin jopa lamaannuttava. Joka-aamuinen keskustelu itseni kanssa kuitenkin auttoi ja auttaa nytkin. Oli tehtävä niitä valintoja. Niinkuin nytkin joka aamu. Noustako sängystä vai jäädäkö sinne. Luovuttaako vai jaksaako etsiä ilon jokaiseen päivään. 

Vaikka hammastikulla jostakin kaivaen. 

Jokaisesta itseni kanssa käydystä keskustelusta itseäni nyt kiitän. Me onnistuimme siinä, mitä toivoimme -että jokainen päivä yhdessä olisi arvokas, hyvä, iloinen ja elämisen arvoinen. Lapseni kuoleman jälkeen kävin kaikki valokuvani läpi hänen elinajaltaan. Niitä löytyi 48 578 kappalaletta. Viimeisen kolmen vuoden ajalta olen kuvannut lapsiani joka päivä. Onneksi. Vaikka tiesin, että olimme eläneet täysillä, reissanneet, järjestäneet "tikusta asiaa" -juhlia ja hullutelleet, en edes muistanut miten paljon todella olimme yhdessä tehneet. Sairaudesta ja syöpähoidoista huolimatta. Viimeisimmät juhlat vietettiin päivä ennen lapseni kuolemaa. Niihinkin juhliin hän jaksoi valita tarkkaan vaatteensa ja korvakorunsa ja laittoi saamansa kukkaseppeleen päähän. Voimat olivat vähissä ja kipuja paljon. Siitä huolimatta hän halusi juhlia. Niin kuin jokaisena muunakin päivänä. Hänen viimeisten viikkojensa aikana vietimme mm koulunpäätösjuhlat, stipendijuhlat, markkinat omassa pihassa, pizzajuhlat ja puutarhajuhlat. Tässä siis vain ne, mihin oli myös ystävät kutsuttuina. Vai oliko se sittenkin niin, että ystävät tulivat ja järjestivät. Niin se oli. Kun omat voimat eivät jokaiseen juhlaan riittäneet, löytyi aina joku joka jaksoi. 

Pienemmän mittakaavan juhlia -mitä milloinkin, oli jokaiselle päivälle. 

Senja rakasti ihmisiä ja juhlia, värejä, naurua, huumoria ja iloa. 

Yhtään päivää ei kuolemalle myöskään etukäteen annettu. Ei yhtään. 

Mitä minä tästä kolmesta vuodesta opin. Elämästä enemmän kuin koskaan, ikinä mistään olisin muuten voinut oppia. Aionko tulevaisuudessakin kaivaa sen ilon jokaiseen päivään -edes hammastikunpään verran. Aion. Edelleenkään en ole ammattiapua asioiden käsittelyyn vielä etsinyt. Toistaiseksi on riittänyt tämän kollektiivisen surun käsittely yhdessä perheen ja ystävien kanssa. Niiden kaikkien, jotka tätä matkaa rinnallamme ovat kulkeneet. Yhdessä olemme yökaudet puhuneet ja puhuneet, itkeneet ja välillä myös nauraneet. Niitä iloisia muistoja on kuitenkin myös valtavasti. 

Surua olen miettinyt tietysti paljon. Edelleen kuulee puhuttavan surutyöstä tai suruajasta. 

Ei suru minusta ole mikään projekti, joka hoidetaan alta pois kuleksimasta. Lapsensa menettäneen suru on ja pysyy -painaa olkapäitä alaspäin, tuntuu sydämessä ja milloin missäkin. Nyt ja aina.  Muistuttaa olemassaolostaan ja tupsahtaa eteen ja kyyneleiksi silmiin milloin mistäkin. Mutta jotenkin sen kanssa on opeteltava tulemaan toimeen. Siinä se tulee istumaan aina. Millaiseksi meidän loppuiän suhteemme surun ja ikävän kanssa tulee muodostumaan, jää nähtäväksi. Ikävä kasvaa päivä päivältä, eikä tätä kaikkea oikeastaan vielä edes käsitä. Tässäkin auttaa vain yhteen päivään keskittyminen. En pysty, enkä edes halua ajatella ensi viikkoa tai tulevaa ylipäätään. Kun pilkkoo ajan tunteihin tai maksimissaan päivään, se helpottaa jaksamaan. En mieti miten jaksan huomisen, mietin, miten jaksan tänään. Ihan niinkuin tämän koko kolme vuotta olen tehnyt ja sen tavan hyväksi itselleni havainnut.

Surun ja ikävän lisäksi on tietysti myös viha ja katkeruus. Siellä nekin jossain ovat, mutta toistaiseksi niille ei ole annettu happea eikä elintilaa. Suru tekee aivoista puuroa ja ajatuksista suttua. Muisti pätkii ja ajantaju on kateissa. Toistaiseksi lähipiiri on onneksi ymmärtänyt. Yrittänyt ainakin.

 Muistutan itseäni joka päivä kiitollisuudesta. Miten kiitollinen olen joka ikisestä yhdessä eletystä hetkestä ja päivästä. Miten kiitollinen olen siitä, että sain hoitaa lapseni kotona loppuun asti. Tai miten kiitollinen olen kaikesta oppimastani ja siitä ilosta ja riemusta, mitä lapseltani sain. Muistoja ja sitä kaikkea hyvää ei koskaan kukaan ota pois. Vaikka kehoni kuinka kärsii vieroitusoireista siitä, etten voi fyysisesti halata lastani, silittää hänen kiharia hiuksiaan tai tuntea pieniä käsiä kaulallani, on vain jotenkin selvittävä. Toisten klisee päivä kerrallaan, on toisille totisinta totta. 

Onneksi emme ole yksin. Tiedän, että moni meitä mielessään ja ajatuksissaan kantaa. Siitäkin olen kiitollinen. Raskaskin taakka on kevyempi kantaa yhdessä. Lähimmäisenrakkaus on, elää ja voi hyvin, vaikka muuta ehkä annetaankin ymmärtää. Sitä rakkautta ja iloa lapseni meille opetti ja minä ainakin aion sitä toteuttaa, vaalia ja varjella niin kauan kuin minä tällä puolen tietoisuutta vaikutan.