Moneen melko kimuranttiin kysymykseen olen tämän äiti-historiani aikana vastauksia miettinyt, mutta eittämättä vaikeimpien kysymysten äärelle olen joutunut tämän kuluneen kahden vuoden aikana. Kaksi, jotka varmasti muistan kristallin kirkkaana loppuelämäni, ovat reilun vuoden takainen: "äiti kuolenko minä?" sekä kuluneella viikolla esitetty "Kuule äiti, nyt kun ne mun hoidot kohta loppuu, niin olenko mä sitten terve?"
Muistan hoitavan lääkärin kertoneen, että tutkimusten mukaan vanhempien stressitaso on lapsen hoitojen päättyessä yhtä korkealla kuin diagnoosin selvittyä hoitojen alussa. Kyllä! Kehomuistiini on tarkasti tallentunut tuntemukset siitä kaikesta epävarmuudesta, pelosta ja ahdistuksesta, mikä edessä odotti. Kaikki oli epämääräistä mössöä, jota katseli ikään kuin itsensä ulkopuolelta. Asioita vain tapahtui ja oli toimittava, kuten muut sanoivat. Eteen tupsahteli asioita, mitä ei pahimmassakaan painajaisessaan voinut kuvitella. Vasta nyt pystyy hiljalleen -pieninä palasina käymään valokuvista läpi kahden vuoden tapahtumia. Eikä niitäkään kaikkia. Väliin mahtuu ajanjakso, jolloin ei toivoa annettu, mutta jästipäisyyksissämme emme siitä silti luopuneet. Ja hyvä ettemme luopuneet.
Ja nyt, aivan kuin yht äkkiä häämöttää edessämme maalisuora. Ruutulippu heiluu ja kansa hurraa. Kaikki muut paitsi minä.
Olen kauhuissani.
Selkeesti sekaisin.
Kaikki on päivänselvää ja mikään ei ole selvää. Tämän kun ääneen sanon tai tähän näkyväksi kirjoitan niin hulluna pidätte. Mutta silläkin uhalla kirjoitan. Mieleen tulvii ajatuksia, salaisia toiveita lääkäreille, että jatkaisivat niiden myrkkyjen -hoitavien myrkkyjen antamista. Pelko siitä, miten syöpä käyttäytyy, kun hoidot päättyvät -tuntuu hetkittäin sietämättömältä. Tuntee olevansa "niskan päällä", kun aktiiviset hoidot ovat käynnissa. Ihmisten iloiset onnentoivotukset hoitojen päättymisestä kaikuvat kuuroille korville -olen kuitenkin opetellut kiittämään niistä kohteliaasti, vaikken niitä pystykään vielä vastaanottamaan. Tilanne on kaikin puolin absurdi.
Erään tulevan ekaluokkalaisen äiti kysyi, olenko hakenut lapselleni iltapäivähoitopaikkaa ensi syksyksi. ENSI SYKSYKSI. Tyydyin mumisemaan jotakin epäselvää ja näyttämään idiootilta. Kulunut kaksi vuotta on opeteltu elämään päivä kerrallaan. Omaa henkilökohtaista kalenteria ei ole ollut. On ollut sairaalakalenteri, joka on täyttynyt sytostaattihoidoista, leikkauksista, sädehoidoista, verinäytteiden otosta, veritankkauksista, kantasolusiirroista. Magneettikuvauksista, luuydinpunktioista, merkkiainekuvauksista, munuaisten toimintatutkimuksista ja jos vaikka mistä muista. Huomisen yli ei juuri ole suunniteltu.. Ja nyt pitäisi yht äkkiä opetella elämään jälleen "tavallisesti". Mitä hittoa se sitten ikinä tarkoittaakaan.
Jos tässä rumbassa on laitostunut lapsi, niin on myös sen äiti. Tämän vajaan kahden vuoden aikana olemme viettäneet Taysin osasto kuudella 294 päivää. Edestakaisin ajettuina kilometreinä kodin ja sairaalan välillä se tekee 27 048. On ollut aikoja, jolloin pisimmät yhtäjaksoiset hoitojaksot ovat olleet yli kuukauden. Joten kyllä, osasto kuudesta on muodostunut meille jo toinen koti. Osastolla sitä tuntee olevansa turvassa. On oppinut luottamaan näihin superammattilaisiin täysin -heillä on keinot "syöpäpaskiaisen" nujertamiseksi. Minulla ei ole. Minä kuulun huvi-, huolto- ja ravitsemustoimikuntaan. Niissä minä olen hyvä. Mutta itse syövän kanssa olen voimaton.
Kuuden yön kuluttua pakkaamme tutut sairaalatavaramme laatikkoon ja muutamme 1,5 viikoksi osastolle. Viimeistä kertaa. Uskomatonta. Olemme sopineet, että viimeisellä osastojaksolla pidämme joka päivä juhlat! Kaikki suunnitelut hoidot on tuon jälkeen annettu, ei lainkaan suunnitelmien ja hoitoprotokollien mukaan, mutta annettu.
Hän on ollut oman tiensä kulkija tässäkin asiassa. Hän.
Hän, joka harvahampaisella hymyllään valloittaa jokaisen vastaantulijan. Hän, joka on osoittanut, että mahdotonkin voi olla mahdollista. Hän, josta olen joka sielunsopukkaani myöten ylpeä.
