Kuusitoista kertaa olen aloittanut ja viisitoista kertaa jättänyt kesken. Viime kirjoituksesta on tovi vierähtänyt. Sormet eivät ole poikki, eikä tietokonekaan ole hajonnut. Nettiyhteyskin toimii entiseen malliin, mutta sydämen, keuhkojen ja koko rintakehän alueella on ollut suuri möykky, mikä on estänyt aloittamasta. Tai rehelisyyden nimissä ei suinkaan aloittamasta. Ne viisitoista painokelvotonta tekstiä olen kyllä aloittanut ja pyyhkinyt pois. Istunut alas, hengittänyt syvään ja lukenut kirjoittamani rivit, pyyhkien ne sitten yksitellen pois.
Nyt on nimittäin todella joutunut viime viikkoina tekemään töitä positiivisen otteen löytämiseksi. Enkä sitä luoja paratkoon näinä hiljaiselon viikkoina aina ole löytänytkään. Hetkittäin kyllä. Nykyisellään osaan olla tyytyväinen jo vähempään, joten ne pienetkin hetket ovat saaneet kelvata. Kriteerinäni olen pitänyt, että vähintään kerran päivässä pitää hymyillä, mieluiten edes vähän nauraa ääneen. Hymyily vielä onnistuu luonnostaan, ääneen nauramisessa on muutama päivä jäänyt välistä.
Hetken kesti taas seesteisempää syöpävaihetta. Kaikki ikäänkuin näytti kääntyvän oikeaan suuntaan ja tuli tunne, että voisi alkaa hengittää vapaammin. Tyhmä minä! Aivan helvetin tyhmä minä. Ei sillä, että hetkessä elämisen hyvistä hetkistä nauttimisessa mitään pahaa olisi. Ei suinkaan, niinhän sitä pitääkin tehdä, mutta sitä kesti jo sen pituisen tovin, että siihen ehti tuudittautua. Neljän kuukauden mittaisen "tuudittautimisen" jälkeen sitä vaan taas putoaa korkealta. Ja siinä usein sattuu. Se ei ole pelkkä märkä rätti vasten kasvoja, vaan ennemminkin pohjois-pohjanmaalaisen perunapellon märkä hallaharso vasten kasvoja. Sitä joutuu jälleen pyyhkimään kovalevynsä puhtaaksi aiotuista suunnitelmista ja vain odottamaan. Odottamaan, mitä tuleman pitää ja toivomaan. Tästäkin alkaa olla jo toki pidemmän sorttinen käytännön harjoittelu takana, mutta ei se helppoa silti ole.
Pelon ja ahdistuksen myötä mielen taivaalle nousevat synkät pilvet, joiden kyljissä lukee viha, kiukku, katkeruus ja perässä seuraavat kuusisataaneljä pilveä jotka ovat täynnä miksi -kysymyksiä. Eikö jumalauta nyt joku asia voisi mennä joskus suunnitelmien mukaan. Nyt olenkin käyttänyt nämä blogihiljaiselon viikot näiden mustien pilvien vaalentamiseen. Osa onkin jo ihan siedettäviä. Eivät kauniin vaaleita, mutta siedettäviä. Ainakin niin siedettäviä, että uskalsin avata taas koneen. Mitään maatamullistavan järkevää tekstiä eivät aivot tässä tilanteessa pysty tuottamaan, mutta senkin osaa jo hyväksyä. Aina ei tarvitsekaan. Joskus voi todeta päivien kuluvan "siitä tai tästä" selviytymiseen.
Eikä tämä sitä tarkoita, että joka päivä olisi synkistelty. Ei ole. Saanhan minä viettää päivät näiden supertyyppien kanssa, ei tule tylsää ei! Kuluneisiin viikkoihin on mahtunut suuria ilonaiheita infektioherkkien syöpälasten ostosreissuista Koskikeskukseen ja Stockmannillle aina kotikutoisiin oman perheen kesken järjestettyihin itsenäisyyspäivän linnan juhliin. Näistä tosin
perheemme vanhin lapsista pyysi tänä vuonna vapautusta koskien juhla-asuun pukeutumista ja virallista kättelyosuutta. Se hänelle myönnettiin perheen pienimpien vastalauseista huolimatta. Teini totesi sitten perään pienten mieliksi olevansa "vaikka Lennu -koira, jos joku nyt pakko olla". Näin se tiimi toimii.
Mutta pakottamaan on itsensä joutunut. Milloin ajatusten muokkaamiseen positiivisemmiksi, milloin tekemään jotakin tai lähtemään johonkin. Ryhtymisrajoittuneisuus on ottanut valtaa ja pirskahteleva perusluonne on pysynyt enimmäkseen piilossa. Nyt tässä kirjoittaessani voin kuitenkin todeta itsensä pakottamisen noin yleisesti ottaen olleen hyvästä. Paikallaan oleminen, jäätyminen tai jähmettyminen harvoin oloa parantavat. Asioiden tekemisen aloittamisessa piilee aina se riski, että niistä saattaa lopulta kuitenkin jopa pitää, vaikka erilaiset ryhtymiset ajatuksissa vaikeilta tai jopa mahdottomilta aluksi tuntuisivatkin. Jälkikäteen harvemmin harmittaa. Kannatan ehdottomasti itsensä pakottamisen kokeilua hetkinä jolloin mikään ei huvita.
Joulu tekee tuloaan ja teimme lasten kanssa toivelistat joulupukille. Näihin listoihin kaikki sitten vielä ympyröivät kolme kaikkein tärkeintä toivetta. Lasten listoista sen enempää, tiedättehän te ne. Omassa listassani toivoin kahta erityisen tärkeää asiaa: lapselleni toimivaa luuydintä ja koko perheelle turvallista ja rauhallista kotieloa. Tiedän joulupukista olevan moneksi ja jään toiveikkaana odottamaan.
Rakkautta joulun odotukseen <3
ps. ja kolmantena toivoin ehjää keskuspölynimurin käsikahvaa ja uutta lattiasuulaketta, mutta sain kuulla, ettei sellaisia voi joululahjaksi toivoa. Naiset eivät kuulemma pidä siitä, jos saavat joulu- tai syntymäpäivälahjaksi kodinkoneen, kattiloita tai muita kotityökaluja. Naiset pitävät henkilökohtaisista lahjoista. Kaikkea sitä naisista oppii :)
