lauantai 14. maaliskuuta 2020

Kotikaranteenin kikkapakki!


Viikkasin pyykkiä ja kuuntelin radiota. Siellä toimittaja teki katuhaastattelua koskien koulujen ja päiväkotien mahdollista sulkemista koronaviruksen vuoksi. Samaisesta teemasta olin lukenut monenlaisia pohdintoja aiemmin monista muista tiedotusvälineistä. Kovin moni aikuinen, vanhempi oli huolissaan siitä, miten selviäisi mahdollisesta kotonaolosta lapsen kanssa. Miten ihmeessä saisi ajan kulumaan, "kun ei saa mennä minnekään".  


Pysähdyin todella miettimään.. Oma ja perheeni kokemus infektioeristyksestä ja karanteenista on elokuusta 2016 elokuuhun 2018. Kaksi vuotta. Kaksi kokonaista vuotta. Ei julkisia paikkoja, missä on muita ihmisiä. Ei kaverisynttäreitä, ei kauppareissuja, ei ravintoloita, kahviloita, hoploppeja ja huvituskeskuksia. Ei ulkomaanmatkoja, ei koulussa tai päiväkodissa käyntiä. Ei perheen muiden lasten kavereita kylään, jos jollakulla kaverilapsen perheessä ollut nuhaa, yskää yms. lähimmän kuukauden aikana. 

Jatkuvaa käsienpesua. Käsienpesua. Käsienpesua. Ja vielä kerran käsienpesua. 
Mennen, tullen ja palatessa. 

Valtavan moni lapsi ja perhe elää tällaista elämää vuosikausia. Tälläkin hetkellä. Juuri nämä lapset ovat tässä koronavirustilanteessa yksi riskiryhmään kuuluvista. Heille tämä virus, mikä nyt on sulkenut puoli maailmaa, on erityisen kohtalokas. Muiden riskiryhmien ohella. 

Jäin miettimään haastattelua kuunneltuani, olemmeko me 2000-luvun vanhemmat niin kertakaikkisen vieraantuneet lapsistamme ja ajanviettomahdollisuuksista heidän kanssaan. 
Monille meille tulee elämässä tilanteita, jolloin ei kysytä huvittaako tai onko juuri tämä vaihtoehto meille sopiva ja mukava. Tulee tilanteita, joissa vaihtoehtoja ei anneta ja silloin täytyy ryhtyä vain soveltamaan. Nähdä ympärillä olevat mahdollisuudet reunaehdot huomioon ottaen. 

Koti antaa valtavan paljon mahdollisuuksia lasten kanssa yhdessäoloon, kun ne vain näkee ja haluaa nähdä. 



Kahden vuoden eristyksissäolon aikana tuli keksittyä yhtä ja toista. Milloin pelattiin lautapelejä, milloin mentiin piilosta. Milloin järjestettiin Barbieille disco, milloin Petshop hahmoille kylpylä pesuvatiin. Leivottiin pullaa (usein puolet aineista puuttuui, mutta ajatus oli tärkein..), tehtiin pizzaa juuri niistä aineista, mitä kaapista sattui löytymään. Kokeiltiin, pystyykö yhdellä vessapaperirullallisella tekemään 8 vuotiaasta tytöstä muumion (kyllä, se oli juuri kaupoista loppumaisillaan olevan wc-paperin tuhlausta, mutta siitä saatiin iloa pitkäksi aikaa). 
Piilotettiin vuorotellen Lego-ukkoa ja annettiin vinkkejä sen löytymiseksi. Tehtiin aarrekarttaa, missä ohjeet aarteen löytymiseksi annettiin paperilapuilla, yksi vinkki johdatti toisen luo ja toinen kolmannen. 

Järjestettiin  ulkoilmakonsertti kaikille talosta löytyville pehmoleluille. Opetettiin koiralle uusia temppuja. Luettiin kirjoja ja laskettiin pilkkuja. Se voitti, kumman kappaleesta löytyi enemmän. Istuttiin ikkunan ääressä ja pidettiin kilpailua siitä, kuka bongaisi ensimmäisenä ulkoa linnun. 
Laitettiin huivi silmille ja piirreettiin sokkona. Pidettiin musiikkiarvauskilpailuja. Se sai pisteen, joka arvasi kappaleen ensimmäisenä. Opeteltiin tekemään sanamuunnoksia ja palindromeja. Tutkittiin maailman karttaa ja mietittiin, miksi Intiassa lehmät ovat erinäköisiä kuin meillä täällä. 
Joskus tehtiin sotkua. Se se vasta oli mieleistä puuhaa. Katsoa, minkä värinen sotku tulee, kun sekoittaa lusikallisen ketsuppia, shampoota ja maitoa kahvinpuruihin. Ei järjen häivää, mutta hauskaa!




Osastolla 6-9:n neliön huoneessa oltiin joskus viisikin viikkoa putkeen. Pelattiin, kuunneltiin musiikkia, laskettiin ikkunasta Teiskontiellä kulkevia autoja, keksittiin hassuja sanoja, haaveiltiin, unelmoitiin ja tehtiin mielikuvitusmatkoja kaukaisille saarille, mihin saisi ottaa mukaan vain viisi tavaraa. 
Sitten leikittiin, leikittiin ja vielä kerran leikittiin.  Väänneltiin vuoronperään naamaamme ja tehtiin hullunkurisia ilmeitä. Se voitti, joka sai muut eniten nauramaan. Kainalopierujen mestaruuskisat pidettiin myös. Tuolloin opin itse, nelikymppisenä naisena, tekemään elämäni ensimmäisen kainalopierun.. 




Useimmiten se, mitä eniten vaaditaan ei ole puitteet tai rahaa, vaan mielikuvitusta. 
Mielikuvitusta, heittäytymistä ja tilaa luovuudelle ja hassuillekin ajatuksille. Aina kaiken tekemisen ei tarvitse olla erityisen järkevää, kunhan se tuo iloa. 



Kahteen vuoteen ei voitu matkustaa mihinkään, koska joka paikassa oli ihmisiä. Sen sijaan kotona vaihtelua nukkumiseen toi, jos kantoi patjoja huoneesta toiseen tai jos nukkuikin oman sängyn sijaan olohuoneen lattialla tai vaikka saunassa lauteiden alla. 




Kun et voi käydä ravintoloissa ystävien kanssa syömässä, voit tehdä eväät ja lähteä retkelle. Me täällä Suomessa olemme onnekkaita, koska asumme ja elämme melko väljästi. Metsää on melko lähellä, vaikka asuisikin suuressa kaupungissa. Maaseudulla tai pienemmillä paikkakunnilla tämä on vielä helpompaa. 




Ainakin meillä on tuolta kahden vuoden karanteenilta ja erityksessä ololta paljon mukaviakin muistoja. Erityisen monet asiat olivat kiellettyjen listalla, mutta monet asiat olivat myös mahdollisia. Joskus asioiden eteen piti nähdä vain hiukan vaivaa ja tehdä ajatustyötä. 

Koronaviruksen aiheuttama taloudellinen huoli tuo oman lisänsä nyt monen elämään. Niin meidänkin. 
Haluan silti nähdä tämän tilanteena, joka ei ole mahdoton tai ylitsepääsemätön. Ajattelen, että jälleen kerran täytyy pistää itsensä ja luovuutensa likoon. Alkaa nähdä mahdottoman sijaan mahdollisuuksia. 
Täytyy jaksaa uskoa, että tästäkin yhdessä selvitään. 


Elämän epävarmuudet ravisuttavat meitä monella tavalla ja ajavat meidät pois mukavuusalueelta. Mieleltä vaaditaan kykyä joustavuuteen ja sopeutuvaisuuteen. 
Lapsilla tätä kykyä on monesti enemmän kuin meillä aikuisilla. Lapsi kyllä keksii monesti keinoja niissäkin tilanteissa, kun aikuisen "kikkapakki" ammottaa tyhjyyttään. 

Tuo reilun kahden vuoden aika opetti pitkäjänteisyyttä ja kekseliäisyyttä. "Nyhjää tyhjästä" sanonta tuli enemmän kuin tutuksi. Mutta kuinka ollakaan, jossain vaiheessa sai kuitenkin huomata, että elämä onnistuu niinkin. Eikä ole ollenkaan niin rajoitettua ja vaikeaa, kuin se nyt ensi-istumalta voi tuntua. 


Tottakai välillä harmitti, kun ei voinut mennä ja osallistua. Kun ei saanut kutsua kavereita kylään. Sisarukset joutuivat olemaan poissa koulusta, jos luokassa riehui mikä tahansa infektio. 
Harmittaa saa ja surullinenkin saa olla. Tärkeää kuitenkin kyetä näkemään surun rinnalla myös ilo. Useimmiten se siellä nimittäin on, vaikkei sitä heti huomaakaan. 

Jos Senja olisi vielä täällä, hän sanoisi, että muistakaa nauraa paljon. 

Noudatetaan ohjeita, jäädään kotiin, vältetään ihmisjoukkoja, pestään käsiä ja noudatetaan niitä ohjeita, mitä ammattilaisilta saamme. 

Iloa, luovuutta ja paljon mielikuvitusta jokaiselle!



maanantai 9. joulukuuta 2019

Tyhjä tuoli

Viimekertaisesta blogitekstistä on vierähtänyt tovi aikaa. Sanoja ja asioita olisi toki ollut, niiden laittaminen peräjälkeen ja järkeviksi lauseiksi onkin vaan ollut toinen seikka. Aivan varma en ole vieläkään, miten nämä sanat tähän lopulta asettuvat, mutta katsotaan. 

(Kuva: Sirin kuvat) 

Marras-joulukuun taite oli hankala. Neljäntoista vuoden ajan on siihen kuulunut tiettyjä perinteitä, joita nyt ei enää ollut. Tuolloin on kirjoitettu joulupukille kirjeet ja viety rappusille piparkakun ja maitolasin kera. Tuolloin on juhlallisesti julkistettu kunkin vuoden joulukalenterit. Joulukoristeita on kaivettu kaappien kätköistä ja aloitettu virittäytyminen jännittävään joulun odotukseen. Korvatunturille olisi oltu yhteydessä jo hyvissä ajoin ja jouluaattovierailun kellonaika lyöty lukkoon. Tänä vuonna, ensimmäistä kertaa, mikään näistä minulle tärkeistä traditioista ei toteutunut. Kattoni alla asuva teini-ikäinen ei juuri jaksa Korvatunturin kirjeistä innostua, eikä liioin piparkakkujen leipomisesta. Huomaan ajattelevani voisiko joulun tänä vuonna jotenkin sivuuttaa. Hypätä yli ja jättää väliin -siirtyä suoraan loppiaiseen. Tammikuuhun, jolloin kalenterimerkinnät pursuilevat ja kaikkea uutta ja jännittävää alkaa. 



Minä, joka olen aina rakastanut joulua huomaan pelkääväni sitä tänä vuonna enemmän kuin mitään. Yhden yhtä joululaulua en ole vielä pystynyt kuuntelemaan. Tulkoon joulu on yksi suosikeistani. Itsenäisyyspäivän aattona yritin, mutta pääsin ensimmäisen lauseen - "Niityllä lunta" puoleenväliin. Sitten vaihdoin levyä. 

Minun jouluni ei ole koostunut joulumenun suunnittelusta tai jouluruokien kokkaamisesta. Minulle on ollut aivan se ja sama, onko paistettu porsas kuorrutettu sinapilla vai komeileeko possu joulupöydässä ilman huntua. Jouluni onnistumiseen ei vaikuta onko kaapit ja kynnykset puunattuna tai muistinko pestä saunan. Lapset ja heidän ilonsa ja odotuksensa ovat tuoneet ja tehneet minun jouluni. Nyt yht´äkkiä minun pitäisi keksiä kokonaan uusi kaava jouluun. Tulevan joulun aviomiehenikin lapset ovat äidillään ja meitä on täällä vain me kolme. Rauhoittuminen perheen kesken tuntuu tänä vuonna kertakaikkisen ylitsepääsemättömältä. Minun murheeni ei ole, puuttuuko rosollista punajuuri tai olenko muistanut ostaa sinappisilliä. Minulta puuttuu jotakin, mitä mikään tai kukaan ei voi korvata. 

Minun perheeni joulupöydässä on tyhjä tuoli. 



Tämä tyhjä tuoli on kovin monen muunkin perheen joulupöydässä. Minä tiedän, etten ole yksin. Monessa muussakin perheessä mietitään uskaltaako Lumiukko -elokuvaa tänä vuonna katsoa. Huutoitkuksi se menee. Väistämättä. Varpunen jouluaamuna on vaan kertakaikkiaan liikaa ja Joulupukin Kuuma linja ei tuo helpostusta sekään. 

Mietin lokakuun paikkeilla keinoja joulun väliin jättämiseen. Jossain vaiheessa mietin, että lomamatka perheen kesken johonkin kaukomaahan voisi olla osuva ratkaisu. Siellä palmun alla maatessa, tuorepuristettua appelsiinimehua siemaillessa ei ehkä tuntuisi niin pahalta. Tunsin hetken syvää helpotusta - tämähän olisi sillä ratkaistu koko joulu. Saisin vetää punakynällä ruksit yli koko juhlasta ja palata vain suoraan siihen kiireiseltä ja työntäyteiseltä näyttävään tammikuuhun. 

Hyvin pian tajusin, että olin kaivamassa itselleni syvää petoksen kuoppaa, mihin todennäköisesti tulisin kompastumaan kuitenkin eniten itse. Minä lähtökohtaisesti en usko asioiden väistelyyn ja siloitteluun. Tulta päin vaan, sanoi sodassa lottana ollut mummoni aina; "ei ne asiat väistelemällä ja välttelemällä helpotu". Ei niin. 

(kuva: Sirin kuvat) 

Viime joulu oli erityisistä jouluista erityisin. Tiesin, että se tulisi olemaan lapseni ja minun viimeinen yhteinen joulu. Olin jo etukäteen aviomieheni kanssa sopinut, että hän hoitaa tarjottavat joulupöytään ja minä teen juuri niitä asioita, mitkä lapselleni eniten iloa tuottavat. En tiedä muiden perheen lapsista, mutta omani eivät jouluruoista pidä. Minä en nähnyt syytä, miksi kenenkään joulua pitäisi pilata pakkosyömällä lipeäkalaa tai lanttulaatikkoa, eivät ne erityisesti maistu itsellenikään. Päädyimme järjestelyyn, jossa jokainen sai toivoa joulupöytään jotakin, mitä halusi. Joulupöytämme näytti taatusti erilaiselta kuin se, mihin ehkä tavanomaisesti olemme tottuneet. Kaikki olivat tyytyväisiä. Minä lähdin lasten toiveesta joulupuuron jälkeen hevostallille, viemään joulutervehdystä lempihevosille, kileille ja pupuille, kanoille ja tallikissoille. Ikimuistoisin kokemani joulutunnelma. Kotiin palasimme parahiksi joulupukkia vastaanottamaan. 

Jossain vaiheessa viime viikolla sen keksin. Tästä minä tekisin sen jouluperinteen -yhdessäolosta. Siitä, että jouluna saa syödä, mitä haluaa ja tehdä mitä haluaa. Ei ole pakko ahtautua jakkumekkoon eikä kauluspaitaan. Virttyneet verkkahousut ja jumppatrikoot käyvät jouluasuksi yhtä hyvin. Edelleenkään en stressaa ovatko kaapit järjestyksessä tai sauna pesty. Ehdotan ehkä jouluelokuvaksi Bridget Jonesia tai Austin Powersia. Ehkä ehdotan aviomiehelle myöhäisiltaan muutamaa erää Aliasta -kahdestaan. Älkääkä sanoko, ettei sitä voi pelata kahdestaan. Voi, jos pelaa vaan. 



Perinteet ovat ihana asia. Kunhan vain kaikki muistaisimme, että niitä voi tehdä vaikka joka vuosi uusia. Oleellista ei kaiketi ole se, onko pöytähopeat kiillotettu ja sopivatko servetit täysin muuhun kattaukseen. Oleellista ovat ne ihmiset, kenen kanssa joulumme saamme viettää. Eräs nuori naisihminen kirjoitti minulle Instagram -viestin, missä kertoi muistavansa lapsuutensa jouluista, miten kireä ja jännittynyt äiti oli koko joulun. Hääräsi keittiössä viikon ennen joulua ja viikon joulun jälkeen, ehtimättä istahtaa hetkeksikään. 

Muistetaanhan pysähtyä miettimään, mikä sitten lopulta on tärkeää. Mitä me haluamme lastemme näistä yhteisistä jouluista muistavan? Kiireen, kireyden ja hössötyksen vai mukavan yhdessäolon. Sitä ne lapset eivät ainakaan muista, millaiset servetit jouluna olivat. Eivätkä sitä olivatko ne joulupöydän kynttilänjalat samaa vai eri paria. 

Nautitaan niistä tuoleista joulupöydässämme, jossa rakkaimpamme istuu. 

Teille kaikille, jotka viettävät ensimmäistä, toista tai viidettätoista joulua niin, että yksi tuoli joulupöydässnne on tyhjä, haluan toivottaa maailman eniten voimaa ja rohkeutta. Minua pelottaa, mutta niin pelottaa monessa muussakin perheessä. Minä uskon, että yhdessä tästäkin taas selvitään. 





Valoa, iloa, rauhaa ja rakkautta jokaisen jouluun!

keskiviikko 17. heinäkuuta 2019

Ikuisesti muistoissa

Jokaisen vanhemman pahin painajainen -oman lapsen siunaus- ja muistotilaisuus, siitä on nyt reilu viikko. Päivä, jonka jälkeen  kuoleman lopullisuus konkretisoitui vielä eri tavalla kuin siihen asti. Elämäni epätodellisin päivä.
Paljon en itse siunaustilaisuudesta muista, mutta sen muistan, että istuessani kirkossa ja katsoessani vuoroin pappia, vuoroin pientä arkkua hänen edessään, mietin, ettei tämä oikeasti ole totta.
Onko tuo arkussa oleva lapsi todella minun lapseni.
Oman tähänastisen elämäni hirvein ja samalla kaunein päivä.

(kuva: Sirin kuvat/ Siri Tuominen)

Olen itse ollut hautajaisissa viimeksi toistakymmentä vuotta sitten, enkä pystynyt yhtään palauttamaan mieleeni, millaiset ne olivat. Yhtenä iltana etsin tietoa hautajaisista internetistä, kun mietin, millaiset niiden tulisi olla. Siinä tietoa etsiessäni yht' äkkiä tajusin, että eihän meidän tarvitse miettiä, mitä hautajaisissa jonkun protokollan mukaan kuuluu tai ei kuulu tehdä tai millaiset jonkun muun hautajaiset ovat olleet.

Hautajaiset on jo sanana itselleni vastenmielinen, vaikka sen merkityksen ja tarkoituksen toki ymmärränkin.  Minä halusin puhua ainoastaan siunaustilaisuudesta ja muistojuhlasta. Koska juuri sen minä halusin tehdä, järjestää lapselleni hänen viimeiset juhlansa -hänen elämänsä muistojuhlat.
Juuri hänen näköisensä. 

Ensimmäiseksi oli päivänselvää, että muistojuhla pitäisi järjestää paikassa, mikä oli Senjalle se kaikkein tärkein. Paikassa, missä oli vietetty vuosi takaperin Senja -festit ja niin monet muutkin ihanat juhlat eli kodin pihapiirissä. Mikään muu paikka ei tuntunut luontevalta. Ystävät kasasivat jälleen kerran voimansa ja pian oli tehtävät jaettu; kuka hoitaa teltan, kuka kukat, kuka vaaleanpunaiset ilmapallot, kuka ruuat, juomat, kuka mitäkin. Ystävät olivat heti mukana suunnittelemassa ja toteuttamassa. Yhdessä siis järjestettiin jälleen nämäkin ja se tuntui äärettömän hyvältä -helpottavalta toki myös.
Ja sellaiset niistä toden totta tuli -tärkeän ja arvokkaan elämän muistojuhlat.


(kuva: Sirin kuvat/ Siri Tuominen)

Juhlissa muisteltiin Senjaa ja jaettiin yhteisiä hetkiä ja tapahtumia, laulettiin ja soitettiin. Senja rakasti juhlia, ihmisiä ja musiikkia. 
Kutsussa toivoin ihmisiä pukeutumaan mihin tahansa muuhun kuin kokomustaan. Senjan mielestä musta oli "tyhmä ja tylsä väri", mitä värikkäämpää sen parempi -oli Senjan motto. Jossakin hautajaisetiketissä kehotettiin kunnioittamaan vainajaa arvokkaasti pukeutumalla mustaan. Tässä tapauksessa mustiin pukeutuminen olisi ollut kaikkein epäkunnioittavinta.
Senja rakasti värien lisäksi kukkia ja niinpä eräs ystävistäni keksikin, että laittaisimme kaikki päähämme kukkaseppeleet. Ja sellaiset meillä lähes kaikilla sitten päässämme olikin.


(kuva: Sirin kuvat/ Siri Tuominen)


(kuva: Sirin kuvat/ Siri Tuominen)


Olin toivonut juhlapaikalle, kaikille muistojuhlaan osallistuneille omat vaaleanpunaiset tai valkoiset ilmapallot. Niihin jokainen sai kirjoittaa Senjalle terveisensä ja yhdessä sitten laskimme ilmapallot taivaalle. Se oli kaunista ja valtavan koskettavaa.


En minä tiedä, onko muistojuhliin yleensä tapana kutsua eläimiä, mutta Senjan juhliin kutsuin Elsa-ponin. Toki omistajansa myös.
Elsa oli Senjalle äärettömän rakas ja tärkeä monen vuoden ajan.

(kuva: Sirin kuvat/ Siri Tuominen)

Olimme perheemme muiden lasten kanssa miettineet, minkä konkreettisen muiston jokainen voisi muistojuhlassa Senjasta saada. Vuosien saatossa oli Senjalle kerääntynyt valtavan määrä pehmoleluja ja mietimme, että olisi kaunista jos jokainen muistojuhlassa ollut saisi ottaa lähtiessään pehmolelun muistoksi mukaansa. Ja näin myös tehtiin. Erityisesti lapsille ne olivat äärimmäisen tärkeitä. Monet laittoivat viestiä muistojuhlan jälkeen ja kertoivat lasten nukkuneen pehmolelu vieressään tai lasten jutelleen pehmolelulle asioita, mitä olisivat halunneet sanoa Senjalle. 

Muistojuhlaa edeltävänä iltana istuin sohvalla ja kysyin aviomieheltäni, että lähtikö tämä hänen mielestään "taas" jotenkin "lapasesta" ilmapalloineen, pehmoleluineen ja poneineen tai voiko kirkkoon mennä siunaamaan vainajaa kukkaseppele päässä? Hän vastasi, kuten Senjan siunannut pappikin -sinä tiedät, miten Senja olisi toivonut ja se on kaikkein tärkeintä.


(kuva: Sirin kuvat/ Siri Tuominen)


Jälkeenpäin ajateltuna olikin ehkä helpotus, ettei minulla ollut jotakin tiettyä mallia muistojuhlan järjestämisestä. Ainoa ajatus, mikä toimintaani ohjasi oli se, miten Senja olisi toivonut tehtävän.

Niin, meidät on opetettu toimimaan tietyn tavan mukaan ja istutettu tiettyyn muottiin, mitä hautajaisiin tulee. Heti alkaa epäilyttää, mikäli aikoo poiketa totutusta kaavasta tai toimia vastoin etikettiä. Eiväthän ihmiset toisaalta mene naimisiinkaan tietyn kaavan mukaan ja kaikki morsiamet pukeudu valkoiseen.


(kuva: Sirin kuvat/ Siri Tuominen)

Minä halusin ajatella niin, että yhtä lailla kuin meillä on suunnaton suru siitä, ettei Senjaa fyysisesti enää ole, on meillä yhtä suuri ilo jokaisesta hänen kanssaan vietetystä hetkestä, päivästä, viikosta ja vuodesta. Miksi se ilo pitäisi jättää huomiotta keskittyen vain siihen suruun. Miksi pitäisi pukeutua juuri mustaan tai miksi pitäisi laulaa virsiä, jos ei niitä ole tähänkään mennessä laulettu.


(kuva: Sirin kuvat/ Siri Tuominen)

Olen kiitollinen itselleni, etten miettinyt, miten joku asia "olisi pitänyt" jonkun tavan ja tottumuksen mukaan tehdä, vaan tein juuri niin kuin meistä, Senjan parhaiten tuntevina, oikeimmalta tuntui. Toimimme tavalla, jonka ajattelimme parhaiten tekevän kunniaa Senjan elämälle, joka oli äärettömän arvokas, vaikka lyhyeksi jäikin. Hänen yksi suurimpia meriittejään elämänsä aikana oli tuoda iloa ja naurua ihmisten elämään. Sitä kaikkea halusimme kunnioittaa myös Senjan viimeisissä juhlissa.
Ja ne toden totta olivat kauniit ja ikimuistoiset -aivan kuin Senja itsekin.

Kiitos ystävät, jotka tämän meidän kanssa yhdessä teitte ja toteutitte.
Lämmin kiitos myös Senjan siunanneelle papille, että kuuntelit ja kunnioitit ajatuksiamme ja haluisit vilpittömästi sinäkin, että tilausuus oli juuri Senjan näköinen.


(kuva: Sirin kuvat/ Siri Tuominen)

Olen kuluneiden viikkojen aikana miettinyt kuolemaa ja surua käsitteenä hyvin paljon ja tajunnut, miten paljon ajatuksia, tunteita ja mielipiteitä se ihmisissä herättää. Mikä on sopivaa, mikä sopimatonta. Miten kuuluu "surra oikein", saako siitä puhua vai eikö siitä saa. Sulkevatko suru ja ilo toisensa pois vai voivatko ne kulkea rinnakkain. Surulta me kukaan emme elämässämme voi välttyä ja kaikki joudumme sitä kohtaamaan ennemmin tai myöhemmin. Kuoleman lopullisuus ja ehdottomuus aiheuttaa meissä kaiketi sen suruista kaikkein suurimman ja lapsen kuolema on toki asiana ja aiheena jo sellainen, että moni sitä mielellään välttelee. Sekä ajatuksen tasolla että myös käytännössä. 
Tämä on ehdottomasti teema, johon haluan paneutua tulevaisuudessa enemmänkin.


(kuva: Sirin kuvat/ Siri Tuominen)

Minä haluan puhua surusta -en ilon vastakohtana, vaan rinnalla kulkijana. Minä en epätoivoisesti halua pyristellä surusta eroon, vaan hyväksyä sen osana loppuelämääni. Ajattelen, että minun on nyt tultava sen kanssa mahdollisimman hyvin toimeen. Siinä se on suru, ilon rinnalla.


Terveiset sinne taivaaseen ❤️
(San. Ilkka Vainio) 


Lensit tähtiin
valos nähtiin
eikä nähty oo kirkkaampaa
ilon toisit
jos täällä viel oisit
mut jatkamme nyt sun unelmaa
Tuulet vinkuu
toisiinsa hinkuu
ehkä sinä mua kutsut vaan
voimasi tunnen ja
surunkin kun en
päässyt kanssas enää kulkemaan
Terveiset sinne taivaaseen
juhlitaan sua taas uudelleen
eikä unohtaa saa koskaan rakkaitaan
Terveiset sinne taivaaseen
tunnemme sua niin kaivanneet
yhtä taivas ja maa 
sut vielä nähdä saan
Kuljet siellä
kaihomme tiellä
jäivät muistot mulle ikuiset
Ne mua kantaa
luo taivaanrantaan
siksi kuollutkaan koskaan et
Terveiset sinne taivaaseen
juhlitaan sua taas uudelleen
eikä unohtaa saa koskaan rakkaitaan
Terveiset sinne taivaaseen
tunnemme sua niin kaivanneet
yhtä taivas ja maa 

sut vielä nähdä saan...






keskiviikko 3. heinäkuuta 2019

Surun seurassa





11 kuukautta sitten saimme tietää, mitä jonain päivänä tulisi tapahtumaan. Ehkä puolen vuoden, ehkä kuukausien kuluttua. Hetkellisen romahduksen jälkeen oli pakko päättää, miten nämä jäljellä olevat kuukaudet, viikot ja päivät käytetään. Yksi asia päätettiin myös, kuolemalle ei anneta etukäteen yhtään ainoaa päivää. Tietysti me aikuiset surimme. Pääosin öisin. Tarjottiin keskusteluapua, mutta emme halunneet sitä ottaa vastaan. Kyse ei tällä kertaa ollut siitä, etteikö "suutarin lapsilla olisi ollut kenkiä", vaan siitä, etten etukäteen halunnut analysoida tunteita tai sitä, mitä tuleman pitää. Minusta se olisi ollut yhtä hullua, kuin alkaa nyt etukäteen miettimään ja suremaan omaa kuolemaansa tai miltä se tuntuu. 
Kaikki meistä joskus kuolee, se on varma. Sen etukäteen sureminen tuntuu hukkaan heitetyltä ajalta.
Kolmen vuoden ajan on takaraivossa ollut tietoisuuden osa siitä, miten saattaa lopulta käydä. Mutta luoja varjelkoon, jos olisimme sen pelon antaneet hallita koko kolme vuotta. En uskalla edes ajatella. Enkä halua. 

Tietysti ahdistus ja tuska oli ja on valtava ja aika ajoin jopa lamaannuttava. Joka-aamuinen keskustelu itseni kanssa kuitenkin auttoi ja auttaa nytkin. Oli tehtävä niitä valintoja. Niinkuin nytkin joka aamu. Noustako sängystä vai jäädäkö sinne. Luovuttaako vai jaksaako etsiä ilon jokaiseen päivään. 
Vaikka hammastikulla jostakin kaivaen. 

Jokaisesta itseni kanssa käydystä keskustelusta itseäni nyt kiitän. Me onnistuimme siinä, mitä toivoimme -että jokainen päivä yhdessä olisi arvokas, hyvä, iloinen ja elämisen arvoinen. Lapseni kuoleman jälkeen kävin kaikki valokuvani läpi hänen elinajaltaan. Niitä löytyi 48 578 kappalaletta. Viimeisen kolmen vuoden ajalta olen kuvannut lapsiani joka päivä. Onneksi. Vaikka tiesin, että olimme eläneet täysillä, reissanneet, järjestäneet "tikusta asiaa" -juhlia ja hullutelleet, en edes muistanut miten paljon todella olimme yhdessä tehneet. Sairaudesta ja syöpähoidoista huolimatta. Viimeisimmät juhlat vietettiin päivä ennen lapseni kuolemaa. Niihinkin juhliin hän jaksoi valita tarkkaan vaatteensa ja korvakorunsa ja laittoi saamansa kukkaseppeleen päähän. Voimat olivat vähissä ja kipuja paljon. Siitä huolimatta hän halusi juhlia. Niin kuin jokaisena muunakin päivänä. Hänen viimeisten viikkojensa aikana vietimme mm koulunpäätösjuhlat, stipendijuhlat, markkinat omassa pihassa, pizzajuhlat ja puutarhajuhlat. Tässä siis vain ne, mihin oli myös ystävät kutsuttuina. Vai oliko se sittenkin niin, että ystävät tulivat ja järjestivät. Niin se oli. Kun omat voimat eivät jokaiseen juhlaan riittäneet, löytyi aina joku joka jaksoi. 
Pienemmän mittakaavan juhlia -mitä milloinkin, oli jokaiselle päivälle. 
Senja rakasti ihmisiä ja juhlia, värejä, naurua, huumoria ja iloa. 

Yhtään päivää ei kuolemalle myöskään etukäteen annettu. Ei yhtään. 


Mitä minä tästä kolmesta vuodesta opin. Elämästä enemmän kuin koskaan, ikinä mistään olisin muuten voinut oppia. Aionko tulevaisuudessakin kaivaa sen ilon jokaiseen päivään -edes hammastikunpään verran. Aion. Edelleenkään en ole ammattiapua asioiden käsittelyyn vielä etsinyt. Toistaiseksi on riittänyt tämän kollektiivisen surun käsittely yhdessä perheen ja ystävien kanssa. Niiden kaikkien, jotka tätä matkaa rinnallamme ovat kulkeneet. Yhdessä olemme yökaudet puhuneet ja puhuneet, itkeneet ja välillä myös nauraneet. Niitä iloisia muistoja on kuitenkin myös valtavasti. 

Surua olen miettinyt tietysti paljon. Edelleen kuulee puhuttavan surutyöstä tai suruajasta. 
Ei suru minusta ole mikään projekti, joka hoidetaan alta pois kuleksimasta. Lapsensa menettäneen suru on ja pysyy -painaa olkapäitä alaspäin, tuntuu sydämessä ja milloin missäkin. Nyt ja aina.  Muistuttaa olemassaolostaan ja tupsahtaa eteen ja kyyneleiksi silmiin milloin mistäkin. Mutta jotenkin sen kanssa on opeteltava tulemaan toimeen. Siinä se tulee istumaan aina. Millaiseksi meidän loppuiän suhteemme surun ja ikävän kanssa tulee muodostumaan, jää nähtäväksi. Ikävä kasvaa päivä päivältä, eikä tätä kaikkea oikeastaan vielä edes käsitä. Tässäkin auttaa vain yhteen päivään keskittyminen. En pysty, enkä edes halua ajatella ensi viikkoa tai tulevaa ylipäätään. Kun pilkkoo ajan tunteihin tai maksimissaan päivään, se helpottaa jaksamaan. En mieti miten jaksan huomisen, mietin, miten jaksan tänään. Ihan niinkuin tämän koko kolme vuotta olen tehnyt ja sen tavan hyväksi itselleni havainnut.

Surun ja ikävän lisäksi on tietysti myös viha ja katkeruus. Siellä nekin jossain ovat, mutta toistaiseksi niille ei ole annettu happea eikä elintilaa. Suru tekee aivoista puuroa ja ajatuksista suttua. Muisti pätkii ja ajantaju on kateissa. Toistaiseksi lähipiiri on onneksi ymmärtänyt. Yrittänyt ainakin.

 Muistutan itseäni joka päivä kiitollisuudesta. Miten kiitollinen olen joka ikisestä yhdessä eletystä hetkestä ja päivästä. Miten kiitollinen olen siitä, että sain hoitaa lapseni kotona loppuun asti. Tai miten kiitollinen olen kaikesta oppimastani ja siitä ilosta ja riemusta, mitä lapseltani sain. Muistoja ja sitä kaikkea hyvää ei koskaan kukaan ota pois. Vaikka kehoni kuinka kärsii vieroitusoireista siitä, etten voi fyysisesti halata lastani, silittää hänen kiharia hiuksiaan tai tuntea pieniä käsiä kaulallani, on vain jotenkin selvittävä. Toisten klisee päivä kerrallaan, on toisille totisinta totta. 


Onneksi emme ole yksin. Tiedän, että moni meitä mielessään ja ajatuksissaan kantaa. Siitäkin olen kiitollinen. Raskaskin taakka on kevyempi kantaa yhdessä. Lähimmäisenrakkaus on, elää ja voi hyvin, vaikka muuta ehkä annetaankin ymmärtää. Sitä rakkautta ja iloa lapseni meille opetti ja minä ainakin aion sitä toteuttaa, vaalia ja varjella niin kauan kuin minä tällä puolen tietoisuutta vaikutan. 

lauantai 11. toukokuuta 2019

Leijonaäiti



Makasimme sairaalan sängyssä vierekkäin noin kaksi vuotta sitten ja televisiosta tuli luonto-ohjelma. 

"Sä olet äiti mun mielestä vähän niin kuin tuo leijona. Tommonen joka joskus karjuu ja sitten se hoitaa ja suojelee noita pentuja" 

Pyyhin silmäkulmiani ja kiitin. Minusta äitinä se oli maailman kaunein kehu. 
Karjun ja suojelen. Välillä murisenkin, mutta eniten maailmassa suojelen.




Tuon keskustelun jälkeen päätin, että kun lapsen hoidot ovat ohi ja "elämä tasaantuu", menen ensi töikseni ottamaan uuden tatuoinnin, mihin haluan naarasleijonan. 

No, hoidot eivät ole loppuneet, eikä elämä tasaantunut. 
Tässä 2 vuoden ja 9 kuukauden aikana on oppinut monenlaista, myös äitiydesta. Mutta myös siitä, ettei kaikkia asioita kannata jättää sinne "sitten kun" -listalle. Niinpä etsin alkuvuoden itselleni ja leijonalleni mieleistäni tatuoijaa. Lopulta sen löysin ja sain kun sainkin itseni puhuttua "ylimääräisenä" jo tälle keväälle. Muutoinhan näillä maestroilla tatuointiajat menevät sinne reilusti yli puolen vuoden päähän. 

Aloimme lapseni kanssa suunnitella tatuointia. Hän etsi kuvia leijonista, jotka hänen mielestään muistuttivat äitiä. Hän sanoi, etttä leijonalla pitäisi olla pitkät ripset, koska äidilläkin on. Minä taas toivon, että leijona näyttäisi lempeältä, mutta voimakkaalta ja määrätietoiselta. Lapseni mielestä leijonalla pitäisi olla myös kruunu. Tai ehkä sittenkin helminauha.. Ja ehdottomasti timantteja. 

Nämä hahmotelmat me yhdessä lähetimme Mikolle Ylöjärvelle ja siellä niistä muotoutui juuri toiveidemme mukainen. Parisen viikkoa sitten, viiden ja puolentunnin työn jälkeen oli leijonaemo ripsineen, helminauhoineen ja timantteineen nakutettu kyynärvarteen. 




Siinä se nyt oli. Minä, sellaisena kuin lapseni minut näkee. 
Tästä tatuoinnista tunnen valtavaa ylpeyttä, enkä merkityksellisempää tatuointia olisi koskaan voinut ottaa. 





(Kevennyksenä tähän sulkujen väliin sen verran, että niitä vähemmän merkityksellisiäkin tatuointeja kyllä historiaan mahtuu.. ensimmäisen tatuointini otin parikymppisenä asiaa ja tatuoinnin merkitystä sen enempää pohtimatta. Seuraavan otin noin kymmenen vuotta myöhemmin ja hemmetin ohuella punaisella langalla tuli valittua sekin kuva.)

Mutta siinä se nyt oli, minun voimaeläimeni ja tähänastisen elämäni merkityksellisin tarina tatuoituna oikeaan käteeni. 

Näiden syöpävuosien aikana on äitiys saanut kristallin kirkkaan merkityksen ja olen äärettömän onnellinen saadessani viettää tämänkin äitienpäivän molempien lasteni kanssa. Itsestäänselvää se ei ole ollut, eikä ole. Niin kuin ei elämässä mikään saisi kaiketi ollakaan. 





Minä toivon parasta mahdollista äitienpäivää kaikille äideille. Erityisellä lämmöllä ajattelen teitä muita leijonaäitejä, joilla äitiys on myös työ, vapaa-aika ja kaikki muukin. Te, jotka öisin valvotte ja suojelette ja päivät hoivaatte ja viihdytätte. Aina ei roolejaan voi elämässä valita tai asettaa järjestykseen, joskus ne roolit vain annetaan. Ja sitten jossain vaiheessa huomaa, että se onkin ollut se paras ja opettavaisin rooli. 

torstai 7. maaliskuuta 2019

Kun yhtenä päivänä kaikki on toisin


En ole aikoihin tänne juuri mitään kirjoittanut, mutta nyt sen koin tarpeelliseksi. Osa teistä on blogiani ehkä aiemmin lukenutkin ja tätä matkaamme sitä kautta seurannut. Viime syksystä lähtien blogi on elänyt hiljaiseloa, aktivoituen varmasti tulevaisuudessa. 

Kaikkihan alkoi kun...

2 vuotta ja 7 kuukautta eli 938 päivää sitten elämä muuttui täysin. Tuosta päivästä lähtien perheessämme asui syöpä. Vaikeahoitoinen ja pelottava syöpä. Mikään ei ole ollut sen koommin entisellään. Perheemme arkea, rytmiä ja koko elämää alkoi sanella vaikea sairaus. Sanotaan, että "kun lapsi sairastuu, koko perhe sairastuu". Eikä tässä ole karvaakaan liioittelua. Aikatauluja ja elämää rytmittävät pitkät sairaalajaksot -oli sitten joulu tai juhannus sekä tarkat ohjeet siitä, mitä sai tehdä ja mihin sai mennä. Enimmäkseen elämä rajoittui kotiin ja sairaalaan.

938 päivää sitten minusta tuli omaishoitaja. Yht´äkkiä ja siinä samassa. Mahdollisuus vaikuttaa omaan tai perheensä elämään ja sen kulkuun kapeutui tyystin. Elämän tarkoitusta tuli mietittyä monena yönä. Ja tulee edelleenkin. Olin lapseni äiti, mutta sen lisäksi omaishoitaja ja ryhdyin miettimään, mitä se omalla kohdallani tarkoittaa. Hyvin pian oivalsin, että tärkein tehtäväni olisi pitää lapseni mieli mahdollisimman virkeänä ja tehdä kaikkeni, että hänen jokainen päivänsä olisi mahdollisimman hyvä ja onnellinen vaikeasta sairaudesta huolimatta. Sairaus vei yhdellä heittämällä meiltä perheenä paljon ja koin, että meidän aikuisten tehtävä oli luoda mahdollisuudet ja puitteet sille, ettei elämä tästä huolimatta lopu ja sammu. Kirkastui ajatus siitä, miten arvokas ja tärkeä joka ikinen päivä on. Tuon jälkeen emme ajatelleen "sitten kun", vaan "nyt kun".  Edelleenkin mietimme jokaisena päivänä ensimmäiseksi, mitä mukavaa me tänään voisimme tehdä -oli lapsi sitten kotona tai sairaalassa, pyörätuolissa tai vuoteen omana. 





Ensimmäiset kolme kuukautta asuimme oikeastaan sairaalassa. Tähän mennessä sairaalapäiviä on kertynyt yhteensä pitkälti yli kolme sataa. Suurimman shokin hälvennyttyä iskikin kova tarve tehdä jotakin näiden lasten hyväksi, jotka tätä elämää kanssamme sairaalassa viettivät. Tuolloin syntyi ajatus hyväntekeväisyyskonsertista ja alkunsa sai Sylissä -konsertti, jolla kerättiin rahaa Pirkanmaan sairaanhoitopiirin syöpään sairastuneiden lasten mielen virkistykseen ja henkisen hyvinvoinnin ylläpitämiseen. Saimme mukaamme valtavan määrän eri alojen yrittäjiä, artisteja ja taiteilijoita. Konserttipäivänä, huhtikuussa 2017 oli Tampere Talon iso sali muutamaa paikkaa lukuunottamatta täynnä. 




Olen ajatellut koko tämän 2 vuoden ja 7 kuukauden ajan siten, että kun elämässä yht´äkkiä on valtava määrä kaikkea kurjaa; kipua, surua, pelkoa, ahdistusta ja pahaa oloa, täytyy sen vastapainoksi saada paljon hyvää. Muutoin sen tuskan alle hautautuu ja elämästa katoaa ilo.

 Ilman iloa elämä on mahdotonta. 

Perheenä me olemme onnekkaassa asemassa. Ympärillämme on valtava määrä ihmisiä, jotka ovat koko tämän ajan eläneet mukana, tukeneet, kannatelleet ja tsempanneet eteenpäin. Valitsimme omaksi tieksemme avoimuuden tien ja se on mahdollistanut meille monta ihanaa ja upeaa elämystä ja kokemusta. Olemme saaneet elää rikasta elämää sairaudesta ja sen tuomista rajoitteista huolimatta. Olemme keränneet valtavan määrän mielettömiä muistoja talteen. Yksin emme siinä koskaan olisi onnistuneet. Ihmisten vilpitön halua auttaa ja tehdä jotakin hyvää, on mahdollistanut meille nämä elämykset ja kokemukset. Jokaista näistä kannan sydämessäni kiitollisena. Näitä samoja kokemuksia ja elämyksiä toivoisin itse jokaisen perheen arkeen, jossa eletään minkä tahansa vaikean, pitkäaikaisen sairauden ehdoilla. Kaikilla ei ole turvaverkkoa tai idearikasta lähipiiriä. Joskus käy niin, että voimavarat ylläpitää yhteyttä "ulkomaailmaan" hupenevat ja perheet jäävät hyvinkin yksin. 




Monet ystävistämme ovat seuranneet tätä kaikkea hyvin läheltä ja nähneet, mikä merkitys sillä on, että mieli pysyy virkeänä ja elämä elämisen arvoisena. He ovat nähneet mikä merkitys ilolla sairaalle, ja hyvin kipeälle lapselle on. He ovat nähneet, mitä tapahtuu, kun toinen perheen aikuisista joutuu jättämään työnsä, eikä taloudellisia mahdollisuuksia aina ole niiden haaveiden ja elämysten toteuttamiselle. Entä mitä se sitten on niissä perheissä, joissa onkin vain yksi aikuinen. Muutamien, tätä kaikkea läheltä seuranneiden toimesta ja halusta auttaa syntyi Senja Ry. Yhdistys, jonka tarkoituksena on mahdollistaa elämyksiä ja edes pieniä ilon hetkiä niiden lasten elämään, joilta ilo muuten syystä tai toisesta on kadonnut. Kukaan meistä ei tiedä kenen kohdalle mitäkin tässä elämässä sattuu, emmekä tiedä, minä päivänä kunkin meistä elämä voi muuttua täysin. 

Olen valtavan ylpeä näistä ihmisistä, jotka tämän upean toiminnan polkaisivat käyntiin. Yhtä ylpeä olen siitä pienestä tytöstä, jonka nimeä tämä yhdistys kantaa. Hän on opettanut meille valtavan paljon asenteesta ja asioihin suhtautumisesta. Siitä, että elämä voi olla onnellista ja hyvää, vaikka se ei menisikään "käsikirjoituksen mukaan". 

Kuvan alla olevan tekstin lainasin Senja Ry:n facebook -sivuilta:

Tämä on teille kaikille, jotka haluatte olla mukana viemässä iloa sinne, missä sitä juuri sillä hetkellä ei muuten ole. 



"Joskus elämässä käy niin, että aika, taloudellinen tilanne tai voimavarat eivät riitä toteuttamaan haaveita.
Joskus elämässä käy niin, että toinen vanhemmista joutuu yllättäen jättämään työnsä ja jäämään kotiin hoitamaan vakavasti sairastunutta lasta tai puolisoa.
Joskus vakava sairaus tuo elämään äärettömän paljon surua, vieden mukanaan ilon. Ilman iloa elämä on mahdotonta.
Senja ry on perustettu tarjoamaan elämyksiä ja ilon hetkiä pitkäaikaissairaille lapsille, nuorille ja heidän perheilleen.
Yhdistyksen nimi on tullut 8-vuotiaalta tytöltä, joka on opettanut meille, että vakavan sairauden keskellä voi olla iloinen ja onnellinen vaikka elämä kapenee tai muuttaa lopullisesti muotoaan.
Tämän tytön esimerkillä haluamme olla mahdollistamassa onnen ja ilon hetkiä lapsille, nuorille ja heidän perheilleen.
Senja ry on vuoden 2018 lopussa perustettu yhdistys.
Mikä on kannatusjäsenyys?
Liittymällä Senja ry:n kannatusjäseneksi, olet mukana tukemassa pitkäaikaissairaita lapsia, nuoria ja heidän perheitään. Kannatusjäsenyksistä kertyneet rahat, käytämme lyhentämättömänä pitkäaikaissairaiden lasten ja nuorten unelmien toteuttamiseen.
6kk jäsenyys 30€
9kk jäsenyys 50€
12kk jäsenyys 100€
24kk jäsenyys 300€
Kannatusjäseneksi pääset lähettämällä tietosi sähköpostiin: info@senjary.fi
Nimi
Osoite
Puhelinnumero
Jäsenyys
(Vastikkeena kannatusjäsenyydestä saat oikeuden osallistua yhdistyksen kokouksiin ja kannatusjäsenille järjestettäviin tapahtumiin, joita on 1-2 kpl vuodessa)"


sunnuntai 21. lokakuuta 2018

Mikä sinun ennusteesi on?



Edellisestä blogikirjoituksesta on aikaa. Paljon. Ja taas toisaalta ei yhtään, kun mietin tätä aikaa heinäkuun lopulta tähän päivään. Hoitojen päättymisen jälkeen ehdimme kaikkiaan kolme viikkoa nauttia kesästä, juhlimme hoitojen päättymistä ja odotimme jännityksellä alkavaa koulun 1. luokkaa. 

Mutta sitten rysähti. 

Epämääräistä kipua. Pikaisesti tutkimuksiin. Syöpä on levinnyt uudelleen. 

Vihaa, surua, katkeruutta, pettymystä, huolta. Ainoa päässä jyskyttävä ajatus oli, "ettei tämä ole totta". Mutta oli se. Siellä mustassa kuopassa oltiin taas. 

Ensimmäiset viikot menivät omalta osaltani varmaankin shokissa. Tai en niistä ainakaan juuri mitään muista. Vaikka tähän jatkuvaan vuoristorataan, epävarmuuteen ja kaikkeen muuhunkin ahdistavaan on kahden vuoden aikana ollut aikaa totutella, ei tähän silti totu, eikä voi valmistautua. 

Taas piti päättää. Tehdä päätös, miten tästä selvitään. Jotenkin on pakko, koska vaihtoehtojakaan ei annettu. Oli valittava tie, jota aikoo kulkea -tuli mitä tuli. 

Valitsin kiitollisuuden. 



Työnsin mielessäni vihan, surun, katkeruuden, pelon ja pettymyksen laatikkoon ja laitoin laatikon kaappiin. Siellä ne ovat. Kolistelevat ja pyrkivät ulos. Päättäväisesti työnnän ne takaisin tietäen, että jonakin päivänä ne sieltä väkisin tulevat ja minun on annettava niiden tulla, painittava ja katsottava kumpi voittaa -minä vai ne. Mutta sen aika ei ole nyt. 

Nyt keskityn iloon, onneen ja kiitollisuuteen. Juuri nyt, juuri tänään minulla on tämä lapsi.  Minun universumini keskipiste, sisukkain ja rohkein tuntemani 7-vuotias. Minun tehtäväni äitinä on tehdä hänen jokaisesta päivästään paras mahdollinen. 



Onneksi minun ei tarvitse tehdä sitä yksin. En ole taakkani kanssa yksin, vaan sitä jakaa valtavan suuri määrä ihmisiä. Perhettä ja ystäviä, jotka tuntevat ja jakavat sen saman voimattomuuden tunteen siitä, "ettei voi tehdä mitään". Ja sitten kuitenkin voi! Voi tehdä valtavan paljon. Voi käydä toisen puolesta vaikka kaupassa tai tulla keittämään kahvit. Voi tulla lapsen kanssa askartelemaan tai tuoda kimpun kukkia. Voi tehdä valmiiksi makaronilaatikon tai leipoa kakun. Voi olla tuomatta yhtään mitään, mutta antaa silti paljon -antaa aikaa. Olla korvana ja olkapäänä.

 Älköön yksikään ihminen menkö sen ajatuksen taakse, "etten minä kuitenkaan mitään voi tehdä" tai "antaa niiden nyt surra rauhassa" tai ajatelko perisuomalaisittain, että "ei viittitä nyt tuppautua". Kukaan -kukaan ihminen ei halua jäädä surunsa kanssa yksin. Keinot ja tavat toimia vaikeissa tilanteissa vaihtelevat ihmisestä ja perheestä riippuen. Mutta yksinäisyyttä tuskin valitsee kukaan. 

"Näytä minulle ystäväsi, niin kerron millainen sinä olet" sanoo eräs viisaus. Tähän viisauteen peilaten olen umpihullu. Hyvällä, empaattisella lämmöllä ja rakkaudella varustettu, rajoitteista vapaa umpihullu, koska sellaisista ihmisistä minun lähipiirini koostuu. Ihmisistä, jotka kuullessaan uutisen taudin leviämisestä päättivät järjestää lasten festivaalit. Muutamassa päivässä he olivat perustaneet facebook -ryhmän, hankkineet tarjoilut, esiintyjät ja hoitaneet kaikki käytännön järjestelyt. Kahdessa viikossa kasassa oli upeat juhlat, joita me lähes 200 mukana ollutta emme unohda koskaan! 




Tästä intoutuneena lähdimme toteuttamaan niitä kaikkia haaveita, mitä pikkunaisella oli. Minä ajattelen niin, että kun elämässä on oikein paljon paskaa, täytyy siihen yrittää mahduttaa mahdollisimman paljon kaikkea erityisen hyvää myös. Tällä tavoin edes jonkinlainen tasapaino säilyy.  Emme me tietysti tähän kaikkeen unelmien toteutukseen yksin olisi pystyneet. Kiitos ystävien moni uskomaton asia on mahdollistunut. Kiitos Tampereen Torni hotelli, kun saimme leikkiä päivän prinsessaa ja yöpyä upeassa sviitissänne. Kiitos myös Viking Line, kun saimme käyttöömme teidän upean sviittinne. Ja erityisen suuri kiitos Taysin lastenosasto 6, kun olette kaikkenne tehneet, että olemme päässeet näitä unelmiamme toteuttamaan. Sinne ulkomaillekin lähdimme, vaikka meitä kaikkia vähän jännitti.. Mutta onneksi lähdimme. Kahden vuoden odottamisen jälkeen tämä lapsi pääsi uimaan. Ja asuikin onnellisena uima-altaassa koko viikon. 













Me olemme onnekkaita. Ympärillämme on joukko ihmisiä, jotka tietävät meidän tapamme ja tuntevat ajatusmaailmamme. Me emme halua käyttää suruun tai pelkoon yhtä ainoaa päivää jonka me yhdessä saamme olla. Me teemme ja toteutamme niitä haaveita ja unelmia, mitkä toteutettavissa ovat. 
Me emme mieti ennusteita. Miksi miettisimme? Vai tiedätkö sinä oman ennusteesi? Minä en ainakaan tiedä omaani. Me keskitymme elämään, emme kuolemaan. 

Juuri tänään kaikki on hyvin. Huomisesta ei kukaan tiedä. 


torstai 26. heinäkuuta 2018

"Voinko mä joskus tulla tänne osastolle vaikka yökylään?"

Siinä ne sitten oli. Syöpähoidot. Kahden vuoden rumba ja ruljanssi suurimmasta surusta suurimpaan mahdolliseen iloon. Viimeinen sairaalajakso oli henkisesti vaikea, sekä äidille että tyttärelle. Itseni osasin jo etukäteen aavistella, että viimeistään puolivälissä jaksoa olo ahdistuksen puolelle heittäytyy, mutta lapsi yllätti. Osaston tuttu ja huolehtiva ilmapiiri on turvallinen -sekä äidille että tyttärelle. Tällaisena ratkaisukeskeisenä ihmisenä tuntee olonsa hyväksi ja turvalliseksi, kun ongelman ratkaisemiseksi toimitaan. Hoidetaan aktiivisesti, jotta ongelma poistuisi. No, kukaanhan ei sitä varmaksi tiedä, onko ongelma nyt poistunut. Mutta toimittu on, tehty hartiavoimin töitä, sekä somaattisella että mentaalisella puolella. 




Lapsen sairaalaan sopeutumisessa olimme sitten lopulta onnistuneet yli odotusten. Emme me perheenä yksin, vaan osaston henkilökunnan kanssa yhdessä. Lapseni esittämä kysymys:" voinko mä sitten tulla tänne osastolle joskus yökylään?" yllätti meidät kaikki. Lähtöpäivänä kirjoitin nämä sanat osaston henkilökunnalla tekemäämme korttiin ja pyysin heitä näyttämään tämän jokaiselle joka miettii tai arvioi, onko hoidossa olevalla lapsella osastolla turvallinen ja hyvä olla. Minusta tuo kysymys kiteyttää kaiken.




Hiukan yli 300 osastopäivää näiden hoitajien ja lääkäreiden kanssa osastolla olleella lapsellani on takuulla kompetenssia asiaa arvioida. Olosuhteet on tehty parhaiksi mahdollisiksi, vaikka lapsen fyysinen olo osastolla on pahimpien sytostaattijaksojen ja kantasolusiirtojen aikaan ollut kaikkea muuta kuin hyvä. Mutta ei hän niitä muista. Hän muistaa kaikki hyvät ja mukavat asiat, mitä kaikkea mukavaa hän on osastolla tehnyt ja mitä hupsua kukakin hoitaja tai lääkäri on tehnyt tai sanonut. Minkävärinen nenä sillä kaikista hassuimmalla sairaalaklovnilla oli tai miten hassua oli, kun äiti teki osaston käytävällä kuperkeikkoja. 

Tässä välissä niistän nenäni ja kuivaan silmäni, jotta näen jatkaa kirjoittamista.




Voinko äitinä kiitollisempi olla. En usko. Jokaisena iltana, kun osastolle lapseni jätin nukkumaan, tiesin hänen olevan hyvissä ja huolehtivissa käsissä.




Voin käsi sydämellä sanoa, että osasto on ollut kahden vuoden ajan meille toinen koti. Meille on muodostunut sinne omat rutiinit ja tavat toimia. Nyt ne yht' äkkiä lakkaavat olemasta. Kyllä se varmasti enemmän kuin hullulta kuulostaa, mutta totta se on, ikävä tulee minullakin niitä ihmisiä. He ovat kulkeneet kanssani elämäni raskaimman matkan. Tukeneet ja tsempanneet, kun ei itse ole meinannut jaksaa. 




Tiedättekö sellaisen tunteen, kun on sydänjuuriaan myöten niin kiitollinen, että sitä on mahdotonta edes sanoiksi pukea. Sellainen tunne minulla on. Vaikka nämä osaston ihmiset ovat niitä syöpähoitojen ammattilaisia ja parhaita siinä, niin minä tunnen oman lapseni parhaiten. Minä tiedän ja tunnen ne kaikki sanattomat ilmeet ja eleet ja tiedän, mikä juuri minun lapseni kohdalla voisi olla se paras tapa toimia. Tällä osastolla minua on kuunneltu ja mielipteeni äitinä otettu huomioon. Tämän kaltaisella yhteistyöllä me pääsimme siihen tämän hetkiseen maaliin, mikä puolitoistavuotta sitten näytti mahdottomalta. 

Olen aina uskonut yhdessä tekemiseen ja yhteistyöhön ylipäätään. Tämän kahden vuoden jälkeen uskon entistä enemmän. Kun jokainen tekee aidosti parhaansa, tulee kuulluksi ja saa tuoda oman panoksensa yhteisen päämäärän saavuttamiseksi, on onnistuminen asiassa kuin asiassa takuulla todennäköisempää kuin jos yrittäisi yksin. Tai toimimattomassa tiimissä. 




Meillä on ollut valtavan suuri onni, koska meidän tiimissämme on tämän kahden vuoden aikana ollut valtava määrä ihmisiä. Hoitohenkilökunnan ja perheen lisäksi ystävät, tuttavat ja jopa tuntemattomat, jotka kaikki omalla tavallaan ovat tätä matkaa kanssamme kulkeneet, kannatelleet ja tsempanneet. Kysymykseen tekisinkö nyt jälkeenpäin mietittynä saman päätöksen kertoa lapsen vakavasta sairastumisesta julkisesti -tekisin. Nimittäin sillä energialla, mitä muilta ihmisiltä on saatu, on menty monen suon yli että heilahtaa. Kaikki viestit, yhteydenotot, halaukset, muistamiset ja elämykset ovat pitäneet elämän muutoin melko kallellaan olleen tasapainovaa' an edes jonkunlaisessa balanssissa. Kun toisessa vaakakupissa on ollut oikein paljon kaikkea paskaa, on saatu toiseen vaakakuppiin valtava määrä iloa ja onnea. Näin se elämän tasapaino on saatu pidettyä edes jossakin ruodussa. Ja toisaalta, saamieni viestien ja yhteydenottojen perusteella sanoisin, että jos yksikin vaikeassa ja haasteellisessa elämäntilanteessa oleva joihinkin kirjoittamiini asioihin on voinut samaistua ja tuntea, ettei ole omien ajatustensa ja tunteiden kanssa yksin, on tämä kaikki ollut sen arvoista. 




Joten kiitos! Kiitos Pirkanmaan sairaanhoitopiiri, Tays ja osasto L06:n ihmiset tähän astisesta! 
Kiitos te kaikki ja juuri sinä, joka tätä juuri luet. Kiitos jokaisesta viesteistä, minkä olen saanut ja anteeksi niille, kenen viesti on jäänyt vastaamatta. Sydämeeni olen tallettanut jokaisen. 

Matka jatkuu.. <3 kohti sitä "normaalia" arkea.. mitä se "normaali" sitten ikinä kohdallamme tarkoittaakaan. Paluuta entiseen "normaaliin" arkeen ja elämään ei enää ole, mutta jännityksella odotan, mitä se uusi "normaali" arki tuo tullessaan.